Nuoren Wertherin kärsimykset

by Johann Wolfgang von Goethe

5 p. toukok.

Huomenna lähden täältä, ja koska synnyinkaupunkini on vain kuuden penikulman päässä tieltä, käväisen sitäkin katsomassa ja muistelemassa menneitä, uneksittuja onnen päiviä. Aion ajaa kaupunkiin samasta portista, mistä äitini kanssa muinoin ajoimme ulos, kun hän isäni kuoleman jälkeen jätti tuon armaan, kodikkaan paikan sulkeutuakseen kotikaupunkiinsa. Hyvästi, Wilhelm, kerron vielä enemmän matkastani.

9 p. toukok.

Olen suorittanut toivioretken kotiseudulleni kaikella pyhiinvaeltajan hartaudella, ja moni outo tunne on hivellyt mieltäni. Pysähdytin korkean lehmuksen luona, joka on noin neljännestunnin matkan päässä kaupungista tien varrella S——ää kohden, astuin vaunuista ja annoin kyytimiehen ajaa edellä, käydäkseni itse lopun matkaa jalan ja mieleni mukaan nauttiakseni jokaisesta muistosta ihan tuoreeltaan ja elävästi. Siinä seisoin nyt lehmuksen vierellä, joka muinoin, lapsuudessani, oli ollut kävelyjeni päämäärä ja raja. Kuinka toisin nyt! Onnellisena ja tietämättömänä halajoitsin silloin ulos outoon maailmaan, missä toivoin sydämelleni niin paljon elähdyttävää ja niin paljon nautittavaa, joka täyttäisi ja viihdyttäisi kaipaavaa, kaihoavaa rintaani. Nyt palaan sieltä avarasta maailmasta — oi ystäväni, kuinka monta pettynyttä toivetta, kuinka monta turhiin rauennutta suunnitelmaa onkaan takanani! — Näin edessäni tuon vuoriston, jota kohden katseeni niin tuhannet kerrat oli kaihoavana liitänyt. Tuntimääriä saatoin istua tässä ja halajoida tuonne toiselle puolelle, sieluni suli siinä katsoessani niin sykähtävän herkkänä metsien ja laaksojen näkyyn, jotka väreilivät silmäini edessä niin ystävällisen omina; ja kun minun sitten määrättyyn aikaan täytyi palata, niin kuinka vastahakoisesti jätinkään tämän armaan paikan! — Lähenin kaupunkia, tervehdin jokaista vanhaa tuttua puistohuonetta, uudet loukkasivat minua kaikki, samoin kaikki muutkin muutokset, jotka oli tehty. Astuin portista sisään ja tapasin kaiken niin entisellään. Ystäväni, en huoli takertua yksityiskohtiin; niin ihastuttavaa kuin kaikki minulle olikin, niin yksitoikkoista se olisi kerrottuna. Olin päättänyt mennä asumaan torin laidalle taloon, joka sijaitsi ihan vanhan kotimme vierellä. Sinne kävellessäni huomasin, että koulutupa, johon lapsuutemme ajan olimme olleet sullotut erään vanhan mummon komennettaviksi, oli muutettu kauppapuodiksi. Tuli mieleeni kaikki se levottomuus, ne kyynelet, se tukahtunut mieli ja sydämenahdistus, jota muinoin olin tuntenut siinä pesässä. — Joka askelella näin jotakin, joka herätti monenlaisia muistoja. Ei voi pyhällä maalla vaeltava toivioretkeläinenkään kohdata niin monta pyhää muistopaikkaa, ja tuskinpa voi hänen sielunsa olla yhtä pyhän liikutuksen valtaama. — Vieläkin yksi esimerkki tuhansien joukosta. Astelin joen vartta alas erääseen rakennukseen asti; samaa tietä olin ennen muinoinkin usein astunut, ja siinä oli paikka, missä meidän poikina oli tapana heitellä "voileipiä" latuskaisilla kivillä. Muistui niin elävästi mieleeni, kuinka monesti seisoin tässä rannalla ja omituisin, aavistuksellisin tuntein katselin joen juoksua, kuinka ihmeellisiksi kuvittelin maita, joiden halki se virtaa, ja kuinka pian silloin mielikuvitukseni herpaantuneena sai tuntea rajansa, mutta kuinka se yhä vain pyrki kauemmaksi, kunnes kokonaan hupeni tuijottamaan näkymättömään etäisyyteen. — Katsos, ystäväni, noin ahdas oli onnellisten esi-isäimmekin näköpiiri, ja noin onnellisia hekin olivat! noin lapsellinen oli heidän tunteensa ja heidän runoutensa! Kun Odysseus puhuu rajattomasta ja rannattomasta merestä ja äärettömästä maanpiiristä, niin se kuulostaa niin todelta ja inhimilliseltä, niin lämpimän läheiseltä, omalta ja salaperäiseltä. Mitä hyvää siitä on, että jokaisen koulupojan kanssa voin matkia, että maa on pallomainen? Ihminen tarvitsee vain pienen tilkun maata elääkseen ja nauttiakseen siinä, ja vielä pienemmän levätäkseen turpeen alla.

Nyt olen täällä ruhtinaallisessa metsästyslinnassa. Ruhtinaan kanssa viihdyn vielä varsin hyvin, hän on suora ja koruton mies. Mutta hänen ympärillään liikkuu omituisia ihmisiä, joita en oikein käsitä. Eivät he suorastaan veijareiltakaan näytä, mutta ei heillä oikein kunnollisen ihmisen näköä myöskään ole. Usein he tuntuvat minusta rehellisiltä, mutta en sittenkään osaa oikein luottaa heihin. Mikä myöskin hiukan kiusaa minua, on se, että hän usein puhuu asioista, joista hän on ainoastaan kuullut tai lukenut, ja puhuu niistä ihan samalta näkökannalta kuin se, jolta hän on kuullut asiasta.

Sitäpaitsi hän pitää järkeäni ja kykyäni suuremmassa arvossa kuin sydäntäni, joka sentään on ainoa ylpeyteni, ja johon yksin kaikki minussa perustuu, kaikki voimani, kaikki autuuteni ja kaikki kärsimykseni. Oi, kuka tahansa saattaa tietää sen, minkä minäkin tiedän, — tämä sydämeni on yksin minun.

25 p. toukok.

Olen hautonut mielessäni erästä aietta, josta en sentään tahtonut puhua mitään teille, ennenkuin olin sen toteuttanut; nyt, kun siitä ei synny mitään, voin kyllä puhuakin siitä jo. Aioin sotaan; se on jo kauan kytenyt mielessäni. Etupäässä juuri siksi seurasin ruhtinastakin tänne, hän kun on kenraalina ——n sotaväessä. Eräällä kävelyllä ilmaisin hänelle aikeeni; hän neuvoi minua luopumaan siitä, ja asian olisi pitänyt olla enemmän oikeata intohimoa kuin oikkua minun puoleltani, jotta olisin voinut olla ottamatta huomiooni hänen vastasyitään.

11 p. kesäk.

Sano mitä tahansa, en voi jäädä tänne kauemmaksi. Mitä minä täällä? Aikani käy pitkäksi. Ruhtinas kohtelee minua niin hyvin kuin kohdella voi, mutta sittenkään en tunne oloani oikein mukavaksi. Pohjaltaan ei meillä ole mitään yhteistä. Hän on järjen, mutta ihan jokapäiväisimmän järjen mies; hänen seuransa ei huvita eikä kiinnitä minua sen enempää, kuin jos lukisin hyvinkirjoitettua kirjaa. Viikon päivät viivyn täällä vielä, sitten lähden taaskin harhailemaan. Parhaimmin olen käyttänyt aikaani täällä piirustellessani. Ruhtinaalla on hyvä taideaisti, ja se olisi vieläkin herkempi, ellei hänen arvostelukykyään rajoittaisi tuo joutava tiedon romu ja sovinnaiset taidemääritelmät. Usein minä ihan puren hammasta, kun juuri koettaessani lämpimällä herkkyydellä johtaa häntä luontoon ja taiteeseen hän yht'äkkiä luulee keksineensä jotain erinomaistakin ja sanoa töksäyttää jonkin kuluneen, tyhjänpäiväisen lauseparren.