16 p. kesäk.
Tottakin olen minä vain vaeltaja ja kulkijain maan päällä! Oletteko te sitten muuta?
18 p. kesäk.
Minnekä nyt aion? Uskon sen salaisuutena sinulle. Kaksi viikkoa minun täytyy vielä viipyä täällä, sitten olen uskotellut itselleni meneväni katsomaan ——n vuorikaivantoja; itse asiassa ne eivät sentään liikuta minua tuon taivaallista, tahdon vain päästä lähemmäksi Lottea taas, siinä kaikki. Minä nauran sydämelleni — ja noudatan sen tahtoa.
29 p. heinäk.
Ei, kaikki on hyvin! kaikki, kaikki! — Minä — hänen miehensä! Oi Jumala, sinä joka olet minut luonut, olisitpa suonut minulle sen onnen ja autuuden, niin yhtä ainoata ylistysrukousta olisi ollut koko elämäni. En tahdo nurkua, ja suo minulle anteeksi nämä kyyneleni, suo anteeksi turhat toiveeni! — — Hän minun vaimoni! Kunpa olisin saanut sulkea syliini tuon ihanimman olennon auringon alla. — Koko ruumistani värisyttää, Wilhelm, kun Albert laskee käsivartensa hänen hoikalle vartalolleen.
Ja sanonko, voinko sanoa sen? Tai miks'en, Wilhelm? Hän olisi tullut onnellisemmaksi minun kanssani kuin sen toisen! Oi, Albert ei ole se ihminen, joka voisi tyydyttää tuon sydämen kaikkia toiveita. Eräs erityinen puutteellisuus hänen tunnekyvyssään, puutteellisuus — tai sano sitä miksi hyvänsä — joka tekee, ettei hänen sydämensä syki mukana, kun — oh! — kun luemme jotakin kohtaa jostain kauniista kirjasta, joka saa minun ja Lotten sydämen värähtämään yht'aikaa, ja tuhansissa muissa tilaisuuksissa, jolloin sattuu, että tunteemme jonkun kolmannen suhteen puhkeaa ilmi. Wilhelm, ystäväni! — Tosin hän rakastaa Lottea koko sielullaan, ja semmoinen rakkaus, mitä se ansaitseekaan! —
Eräs sietämätön ihminen tuli keskeyttämään minua. Kyyneleni ovat kuivuneet. Olen hajamielinen. Hyvästi, ystäväni!
4 p. elok.
Yksin minä en ole onneton. Kaikki ihmiset pettyvät toiveissaan ja odotuksissaan. Tapasin sen herttaisen vaimon, jonka silloin kerran kohtasin lehmuksen alla. Vanhin pojista tuli juosten vastaani, hänen ilohuutonsa saattoi paikalle äidin, joka näytti hyvin alakuloiselta. Hänen ensimmäiset sanansa olivat: Oi, hyvä herra, Hansini on kuollut! — Hans oli hänen nuorin poikansa. Vaikenin. — Ja mieheni, kertoi hän, on palannut Sveitsistä, mutta ei saanut mitään toimeen matkallaan; ilman hyväin ihmisten apua olisi hänen täytynyt kerjäten vaeltaa kotiin; hän sairastui matkalla kuumeeseen. — En osannut sanoa hänelle mitään, lahjoitin lapsille jotakin pientä; hän tarjosi minulle muutaman omenan, jotka otin vastaan, ja jätin paikan suruisine muistoineen.