21 p. elok.
Kuin käden käänteessä saattaa mielialani muuttua. Monesti näyttää syttyvän taas iloisempi elämän tuike, oi, mutta ainoastaan silmänräpäykseksi! — Kun siten unohdun uneksimaan, en voi estää itsessäni heräämästä ajatusta: kuinka, jos Albert kuolisi? Silloin sinä! niin, Lotte tulisi — ja sitten en enää selviä tuosta kuvittelustani, ennenkuin tapaan itseni syvyyksien partaalla, joiden edessä koko mieleni vavahtaa.
Kun lähden ulos portista, tietä, jota kuljin ensimmäistä kertaa, kun menin noutamaan Lottea tanssiaisiin, niin kuinka onkaan kaikki muuttunut silloisesta! Kaikki, kaikki on ohitse ja mennyttä nyt! Ei vihjaustakaan silloisesta maailmasta, ei sykähdystäkään senaikuisesta tunteestani. Minusta tuntuu samalta kuin täytyy tuntua aaveesta, joka palaa ja löytää tuhkana ja raunioina linnan, jonka hän mahtavana ruhtinaana kerran oli rakentanut ja varustanut kaikilla ihanuuksilla ja jonka hän kuollessaan oli toivorikkaana jättänyt rakastetulle pojalleen.
3 p. syysk.
Toisinaan en voi käsittää, kuinka hän saattaa, kuinka hän saa rakastaa jotakuta toista, kun minä sentään rakastan häntä niin ainoasti, niin sisällisen hartaasti ja niin täydesti, kun en tunne enkä tiedä ketään muuta kuin hänet, ja kun ei minulla ole ketään muuta kuin hän.
4 p. syysk.
Niin, niin on laita! Kuten luonto muuttuu syksyksi, samoin kääntyy minussakin ja ympärilläni kaikki syksyksi. Lehteni kellastuvat, ja jo varisevat viereisteni puiden lehdet. Enköhän kerran, kohta tänne saavuttuani, kirjoittanut sinulle eräästä maalaispojasta? Tiedustelin häntä nyt taas Wahlheimissa; sanottiin, että hänet oli ajettu palveluksestaan, eikä kukaan välittänyt hänestä sen enempää. Eilen tapasin hänet sattumalta erääseen toiseen kylään vievällä tiellä; puhuttelin häntä, ja hän kertoi minulle kohtalonsa, joka syvästi liikutti minua, kuten helposti voit arvatakin, kun kerron sen sinulle. Mutta miksi sitä sentään kerron? Miks'en kätke itseeni sitä, mikä ahdistaa ja särkee minua? Miksi masennan sinunkin mieltäsi? Miksi saatan sinut aina säälimään ja nuhtelemaan minua? Mutta yhdentekevää; ehkä sekin kuuluu kohtalooni!
Hiljaisen suruisella tavalla, jossa olin huomaavinani jonkinmoista arkuutta, hän ensin vastasi kysymyksiini; mutta hyvin pian hän vilkastui avomieliseksi, ikäänkuin olisi yht'äkkiä jälleen tuntenut itsensä ja minut, ja tunnusti minulle virheensä ja valitti onnettomuuttaan. Kunpa voisin, ystäväni, esittää hänen joka sanansa tuomittavaksesi! Hän tunnusti, niin, hän kertoi jonkinlaisella muistelemisen nautinnolla ja hekumalla, että hänen intohimonsa emäntää kohtaan oli päivä päivältä kasvanut ja kiihtynyt, niin ettei hän viimein enää tietänyt mitä tehdä, mitä puhua, mihin joutua. Hän ei voinut syödä, ei juoda eikä nukkua, hänen kurkkuaan oli puristanut; hän teki mitä hänen ei olisi pitänyt tekemän, hän unohti mitä oli saanut tehtäväkseen, häntä oli riivannut kuin paha henki, kunnes hän viimein eräänä päivänä, kun tiesi emännän olevan yliskamarissa, oli mennyt, tai oikeastaan hänet oli kuin jokin vastustamaton voima vetänyt hänen perässään sinne. Kun emäntä ei ottanut kuullakseen hänen rukouksiaan, aikoi hän väkisin sulkea hänet syliinsä; hän oli ollut suunniltaan ja hän haastoi Jumalan todistajakseen, että tarkoituksensa olivat aina olleet rehelliset ja ettei hän ikinä ollut mitään sen hartaammin toivonut, kuin että emäntä menisi hänen kanssaan naimisiin ja viettäisi elämänsä hänen kanssaan. Kun hän oli jutellut jonkin aikaa, alkoi hän takertua sanoissaan, ikäänkuin kertoja, jolla vielä on jotain sanomista, mutta joka ei oikein tohdi puhua suutaan puhtaaksi; vihdoin hän tunnustikin minulle hyvin arasti, mitä pieniä tuttavallisuuksia vaimo oli suvainnut ja miten hän oli sallinut hänen lähestyä häntä. Pariin kolmeen kertaan hän keskeytti kertomuksensa mitä vilkkaimmin vakuuttaakseen, ettei hän tätä suinkaan kertonut herättääkseen, kuten sanoi, minussa pahoja ajatuksia emännästä, vaan että hän rakasti ja kunnioitti häntä niinkuin ennenkin ja ettei saattaisi hänen mieleensäkään johtua halventaa häntä kenenkään edessä, ja että hän kertoi tämän kaiken vain todistaakseen minulle, ettei ollut ihan houkka ja mieletön ihminen. — Ja tässä, ystäväni, minä palaan taas vanhaan virteeni, jonka aina viritän: kunpa voisin kuvata sinulle miehen semmoisena, kuin hän seisoi edessäni, kuin hän vieläkin seisoo edessäni! Kunpa voisin oikein esittää sinulle kaiken, että tuntisit, kuinka harras osanottoni hänen kohtaloonsa on, kuinka harras sen täytyy olla! Mutta riittäköön, tunnethan sinä minun kohtaloni, tunnethan minut, ja niinpä voit liiankin hyvin ymmärtää, mikä minua vetää kaikkien onnettomien puoleen, mikä erittäinkin tämän onnettoman puoleen.
Kun tässä silmäilen mitä nyt olen kirjoittanut, huomaan, että olen unohtanut kertoa lopun miehen kertomuksesta, joka muuten on helposti arvattavissakin. Emäntä teki vastarintaa, paikalle tuli hänen veljensä, joka jo kauan oli vihannut miestä ja toivonut häntä pois talosta, koska pelkäsi, että lapsensa menettäisivät perinnön, joka nyt sisaren ollessa lapseton oli heidän odotettavissaan; veli oli kohta karkoittanut rengin talosta ja nostanut asiasta semmoisen melun, ettei emäntä, vaikka itse olisi tahtonutkin, enää olisi voinut ottaa häntä takaisin. Nyt hän oli ottanut toisen rengin, ja senkin tähden kerrottiin hänen taas joutuneen epäsopuun veljensä kanssa, ja väitettiin varmasti, että emäntä aikoi naida hänet, mutta kertojani vakuutti lujasti päättäneensä, ettei eläisi sitä päivää.
Tässä, mitä nyt kerron, ei ole mitään liioiteltua eikä mitään hemmoiteltua, päinvastoin voinen sanoa: heikosti, heikosti olen minä sen kertonut, karkeammaksi on se muuttunut käsissäni, kun olen sen kuvannut tavanomaisilla siveellisillä sanoillamme.