3 p. marrask.
Tietäköön sen Jumala! usein laskeudun vuoteelleni toivoen, niin, todella toivoen, ettei minun tarvitsisi herätä enää; ja kun aamulla avaan silmäni, näen auringon taas ja olen niin viheliäisen onneton. Kunpa osaisin kiukutella edes, kun osaisin panna kaikki sään tai jonkun kolmannen henkilön tai joidenkin turhiin rauenneiden toiveiden syyksi, niin lepäisi tämä sietämätön haluttomuus ja lannistus ainoastaan puolella taakallaan päälläni. Voi! tunnen niin liian syvästi, että minussa yksin on kaikki syy — ei, ei syy! Lyhyesti, että minuun itseeni on kätkettynä kaiken kärsimyksen lähde, kuten ennen kaiken autuuden. Enköhän ole sama ihminen, joka ennen läikyin tunteitteni täyteläisyyttä, jolla joka askelellaan oli paratiisi itsessään, jolla oli sydän, joka rakkaudellaan olisi syleillyt vaikka koko maailmaa? Ja nyt tämä sydän on kuollut, mitkään riemunsykähdykset eivät värähdytä sitä enää, silmäni katselevat kuivakiskoisina, ja aistini, joita eivät enää mitkään virkistävät kyynelet vilvoita, vetävät otsani tuskallisesti kokoon. Kärsin syvästi, sillä olen kadottanut sen, mikä oli elämäni ainoa nautinto ja hurma, tuon pyhän, elävöittävän voiman, jolla loihdin maailmat ympärilleni; sen minä olen kadottanut! — Kun katselen ikkunastani tuonne ulos etäisiä kukkuloita kohden, kuinka aamuaurinko ylenee niiden yllä ja puhkaisee usvat ja levittää valonsa niittylakeuksien ylitse, ja kuinka tuo tyynenä virtaava joki polveilee lehdettömäin pajukkojensa välitse tänne minua kohden, — oi, kun tuo ihana luonto on edessäni jäykkänä kuin kuollut kiiltokuva, ja kun kaikki tuo sulonhurma ei herätä ainoatakaan onnenvärettä sydämessäni, ja kun seison siinä Jumalan kasvojen edessä koko itsessäni kuin kuivunut kaivo tai ravistunut sanko! Heittäydyn silloin toisinaan maahan ja rukoilen Jumalalta kyyneliä, rukoilen kuin maamies sadetta, kun taivas hänen päänsä päällä tuikottaa rautaisena ja maan syli janoitsee hänen ympärillään. Mutta oi! tunnen, tunnen sen, Jumala ei anna sadetta ja auringonpaistetta meidän maltittomain rukoustemme mukaisesti, ja ne ajat, joiden muisto nyt ahdistaa minua, mikä muu ne tekikään niin autuaiksi kuin se, että kärsivällisesti odotin hänen henkeänsä, ja että täydellä ja hartaankiitollisella sydämellä otin vastaan sen nautinnonhurman, jonka hän vuodatti ylleni!
8 p. marrask.
Lotte on nuhdellut minua liikanaisuuksistani! oi, ja niin rakastettavasti! Liikanaisuuksistani, kun usein lasi viiniä houkuttelee minut juomaan koko pullon. — Älkää tehkö siten, sanoi hän, muistakaa Lottea! — Muistaa! huudahdin, tarvitseeko siihenkin minua kehoittaa? Muistan! — en muista! Olette alati sielussani! Istuin tänään paikalla, jossa äskettäin kerran astuitte vaunuista. — Hän rupesi puhumaan jostain muusta estääkseen minua pääsemästä pitemmälle siinä aineessa. Ystäväni, minä olen mennyttä! Hän voi tehdä minulle mitä vain haluaa.
15 p. marras
Kiitän sinua, Wilhelm, sydämellisestä osanotostasi ja hyvää tarkoittavasta neuvostasi, mutta pyydän, pysy levollisena. Anna minun kärsiä loppuun tämä; kaikessa voipumuksessanikin on minulla kylliksi voimaa siihen. Kunnioitan uskontoa, sen sinä tiedät, ja tunnen, että se voi antaa tukea monelle uupuvalle ja lohtua monelle nääntyvälle. Mutta — voiko se, täytyykö sen antaa sitä jokaiselle? Jos luot silmäsi avaraan maailmaan, niin näet tuhansia, joille se ei ole sitä antanut, tuhansia, joille se saarnattuna tai saarnaamatta ei ole sitä antanut; pitääkö sen siis välttämättä antaa sitä minulle? Eikö Jumalan poika itsekin sano, että hänen ovat ne, jotka Isä hänelle antaa? Ellen minä nyt olisi annettukaan hänelle? Jos Isä nyt tahtookin, kuten sydämeni sanoo, pidättää minut itselleen? Kuule, minä pyydän sinua, älä suinkaan selitä tätä väärin; älä näe pilkkaa näissä viattomissa sanoissa; paljastan niissä koko sieluni; muuten olisi ollut parempi, etten olisi ruvennut puhumaan koko asiasta, kuten ainakin hyvin epämieluisesti puhun asioista, joista jokainen tietää yhtä vähän kuin minäkin. Vai käyköhän yli ihmisvoimien ja onkohan muuta kuin ihmiskohtaloa kärsiä mittansa ja tyhjentää maljansa? — Ja kun kalkki taivaan Jumalalle hänen ihmishuulillaan tuntui katkeralta, niin miksi suurentelisin minä ja teeskelisin, kuin se tuntuisi minusta suloiselta? Ja miksi häpeäisin sinä kamalana hetkenä, jolloin koko olentoni häilyy olemisen ja olemattomuuden välillä, jolloin menneisyys valaisee tulevaisuuden synkeät syvänteet kuin välähtävä salama ja jolloin kaikki ympärilläni vaipuu ja maailma sortuu mukanani — eikö silloin ole ihan luonnollista, että tuo itseensä ahdistettu ja kuitenkin itseänsä kaipaava, tuo loputtomasti alas ja alas syöksyvä olento, turhaan kamppailevien voimiensa sisäisessä syvyydessä nääntyy vaikertamaan: Jumalani, minun Jumalani, miksi minut hylkäsit? Pitäisikö minun hävetä niitä sanoja, pitäisikö minun kavahtaa semmoista hetkeä, jota ei välttänyt hänkään, joka käärii kokoon taivaat kuin liinan.
21 p. marrask.
Hän ei näe, hän ei tunne, että hän valmistaa myrkkyä, joka on suistava turmioon sekä minut että hänet; ja minä, täysin, nauttivin siemauksin minä tyhjennän maljaa, jonka hän turmiokseni ojentaa minulle. Miksi tuo hellyys, jolla hän usein — useinko? — ei, ei usein, mutta monesti sentään katsoo minuun, miksi tuo hyvyys hänen silmissään, kun joskus tunteeni välittömästi tulvailee esiin, miksi tuo sääli, joka usein kuvastuu hänen otsallaan, kun hän katselee kärsimystäni?
Eilen kun lähdin, hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: Hyvästi, rakas Werther! — Rakas Werther! Tapahtui ensikertaa, että hän nimitti minua niin, ja se vavahti läpi luiden ja ytimieni. Olen tuhannet kerrat toistanut sitä, ja eilen illalla, kun laskeusin vuoteelleni ja puhella lavertelin kaikenmoista itselleni, sanoin yht'äkkiä: Hyvää yötä, rakas Werther! niin että itsenikin täytyi nauraa itselleni.
22 p. marrask.