En saa rukoilla: suo hänet minulle! ja kuitenkin hän tuntuu usein kuin omaltani. En saa rukoilla: anna hänet minulle! sillä hän on toisen. Viisastelen tuskillani, ja jos laskisin mieleni oikein valloilleen, niin syntyisipä todellinen litania vastakkaislauselmia.
24 p. marrask.
Hän tuntee, kuinka minä kärsin. Tänään sukelsi hänen katseensa syvälle sydämeeni. Tapasin hänet yksin; en sanonut mitään, ja hän katsahti minuun. Enkä nähnyt enää hänen armasta kauneuttaan, en hänen välähtelevää, valoista henkevyyttään, kaikki se ikäänkuin hupeni silmistäni. Katse niin paljoa ihanampi välkkyi minua kohden, niin sulan hartaan osanoton, niin suloisen säälin katse. Miks'en saanut heittäytyä hänen jalkoihinsa? Miks'en saanut heittäytyä hänen kaulaansa ja vastata hänelle tuhansin suudelmin? Hän pakeni klaveerinsa ääreen ja hyräili suloisesti ja hiljaa soittonsa mukaan. En ikinä ole nähnyt hänen huuliaan niin hurmaavina; oli kuin ne avautuisivat hiutuvasti janoten juomaan noita suloisia säveliä, jotka kumpusivat soittimesta, ja kuin vain salamyhkäinen kaiku humuilisi hänen puhtaasta suustaan. — Oi, kunpa voisinkin kuvata sen sinulle! En voinut hillitä itseäni kauempaa, minä kumarruin ja vannoin itselleni: konsanaan en tohdi painaa suudelmaa teille, huulet, joilla taivaan henget liihoittelevat! — Ja kuitenkin — tahtoisin ja tahtoisin — Oh, tuossa nyt näet! se on niinkuin seinänä sieluni edessä — tuo autuus — ja sitten sortuneena, sovittaa tuota rikostaan — rikostaan?
26 p. marrask.
Toistelen itselleni: kohtalosi on tavaton ja harvinainen; toiset ovat onnellisia — noin ei ole vielä kukaan kärsinyt kuin sinä. Mutta sitten luen jotakuta muinaista runoilijaa, ja on kuin näkisin omaan sydämeeni. Kuormani on niin raskas! Oi, ovatko siis ihmiset jo ennen minuakin kärsineet näin syvästi?
30 p. marrask.
En saa, en saa toipua tästä! Minne menenkin, kaikkialla kohtaan jotakin, joka repii minut suunniltani. Tänäänkin! oi kohtaloa! oi ihmisparkoja.
Kävelen rantaa pitkin päivällisen tienoissa, minulla ei ole ruokahalua. Kaikki oli autiota, kosteankylmä iltatuuli puhalteli vuorilta käsin, ja harmaita sadepilviä kasaantui laakson ylle. Etäämpänä näin miehen vihreässä, risaisessa takissa; hän rämpi siellä kallioilla ja näytti etsivän kasveja. Kun tulin lähemmäksi ja hän, kuullen minun lähestyvän, kääntyi minua kohti, näin mieltäkiinnittävät kasvot, joiden pohjasävy oli hiljaista surumielisyyttä, mutta jotka muuten ilmaisivat suoraa, lempeätä mieltä: mustat hiuksensa hän oli neuloilla kieraissut kahteen kiemuraan ja muun tukkansa punonut paksuksi palmikoksi, joka riippui takana. Kun hänen pukunsa mielestäni osoitti rahvaan miestä, arvelin, ettei hän panisi pahakseen, jos jäisin katselemaan hänen askarteluaan, ja kysyin sentähden, mitä hän etsi. — Etsin, sanoi hän ja huokasi syvään, etsin kukkia, mutta en löydä mitään. — Ei ole vuodenajastakaan semmoiseen nyt, vastasin naurahtaen. — Kukkia on monenlaisia, sanoi hän, laskeutuen alas luokseni. Puutarhassani kasvaa ruusuja ja kahta lajia kuusamaa, toisen olen saanut isältäni, ne kasvavat kuin rikkaruoho; nyt olen jo kaksi päivää etsinyt niitä, mutta en löydä. Tuolla ulkona kasvaa myöskin aina kukkia, keltaisia, sinisiä ja punaisia, ja rantasapella on niin kaunis kukoistus. Mutta nyt en vain löydä mitään. — Minusta oli miehessä jotain kummallista, ja kysyin sentähden kautta rantain: No, mitä hän sitten tekisi niillä kukkasillaan? — Omituinen vavahteleva hymy levisi hänen kasvoilleen. — Älkää vain ilmaisko salaisuuttani, sanoi hän nostaen sormensa suulleen; olen luvannut armaalleni kukkasia. — Sehän on oikein, sanoin. — Oo, sanoi mies, hänellä on paljon muuta, hän on rikas. — Ja kuitenkin hän pitää kukistanne, vastasin. — Oo, puheli mies edelleen, hänellä on jalokiviä ja kruunu. — Mikä hänen nimensäkään sitten on? — Kunpa valtiosäädyt suostuisivat maksamaan minulle, vastasi hän, niin olisin toinen mies! Niin, oli kerran aika, jolloin minä olin onnenpoika! Nyt minä olen mennyttä. Minä olen… — Kostea, taivasta kohden kohotettu katse ilmaisi minulle kaiken. — Olitte siis onnellinen? kysyin. — Oo, soisin vieläkin olevani! sanoi hän. Se oli ihanaa aikaa, olin silloin niin iloinen ja kevyt kuin kala vedessä! — Henrik! kutsui eräs eukko, joka läheni tietä, Henrik, missä sinä nyt taas olet, olemme etsineet sinua kaikkialta; tule ruoalle. — Onko hän poikanne? kysyin astuen vaimon luokse. — Kyllä hän on minun poikaparkani, vastasi eukko. Jumala on laskenut päälleni raskaan taakan. — Joko hän kauankin on ollut tuommoinen? kysyin. — Tuommoinen, noin hiljainen, vastasi vaimo, hän on ollut puolen vuotta. Jumalan kiitos, että hän on niinkin pitkällä jo; sitä ennen hän oli kokonaisen vuoden raivohulluna, ja häntä pidettiin siteissä houruinhuoneessa. Nyt hän ei enää tee kenellekään mitään, hän hääräilee vain kuninkaittensa ja keisariensa kanssa. Hän oli sävyisä, hiljainen mies, joka auttoi minua elatushuolissa ja kirjoitti kaunista käsialaa, mutta yht'äkkiä hän muuttuu mietiskeliääksi, sairastuu kovaan kuumeeseen, rupeaa hourimaan, ja nyt hän on semmoinen kuin näette. Kertoisinko teille, herra — Keskeytin hänen sanatulvansa kysymällä: Milloin on sitten ollut se aika, jota hän ylistää sanoen, että hän oli silloin niin onnellinen ja että hänen oli niin hyvä olla? — Sitä höperöä! huudahti eukko ja hymyili säälivästi, hän tarkoittaa sitä aikaa, jolloin hän oli raivohulluna, sitä hän aina kiittää; sitä aikaa, jolloin hän oli houruinhuoneessa ja jolloin hän oli ihan tiedottomana. — Tuo sattui minuun kuin salaman isku; annoin eukolle pienen rahan ja jätin hänet kiireesti.
Kun olit onnellinen! huudahdin, nopeasti astellen kaupunkia kohden, kun sinun oli hyvä olla kuin kalan vedessä! — Jumala taivaissa! Oletko määrännyt ihmisen osaksi, ettei hän voi olla onnellinen muulloin kuin silloin, kun hänellä ei vielä ole järkeä tai kun hän on sen jälleen kadottanut! — Voi poloista! ja kuinka kadehdinkaan sentään mielesi pimeyttä ja sitä hämmennystä, jossa menehdyt! Toivorikkaana sinä lähdet keskellä talvea ulos poimimaan kuningattarellesi kukkia, ja olet suruissasi, kun et löydä mitään, etkä voi käsittää miksi et löydä. Ja minä — lähden ulos toiveettomana ja tarkoituksetta, ja palaan samanlaisena kuin olen lähtenytkin. — Sinä kuvittelet, mikä mies voisit olla, jos valtiosäädyt suostuisivat antamaan rahaa sinulle. Sinua onnellista, joka voit onnesi puutteesta syyttää maallisia esteitä. Sinä et tunne, et tunne, että kärsimyksesi on omassa särkyneessä sydämessäsi ja omissa hämmentyneissä aivoissasi, joita kumpaakaan maailman kaikki kuninkaat eivät voisi parantaa.
Lohduttomana menehtyköön se, ken saattaa pilkata sairasta, joka matkustaa etäisimmällekin lähteelle, mikä vain on pahentava hänen sairauttaan ja tekevä hänen loppunsa tuskallisemmaksi! niin myös se, ken halventaa ahdistettua onnetonta, joka omantuntonsa vaivoista ja sielunsa tuskista päästäksensä tekee toivioretken Pyhälle haudalle! Jokainen askel, joka raivaamattomilla teillä haavoittaa hänen jalkaansa, valaa lievitystä hänen ahdistuneeseen mieleensä, ja jokaisen matkapäivän vaivojen jälkeen laskeutuu hänen sydämensä monista huolista keventyneenä levolle. — Rohkenetteko sanoa tuota vain harhaluuloksi, te sanasankarit, jotka lepäätte pehmeillä patjoillanne? — Harhaluuloksi! Oi Jumala, sinä näet kyyneleni! Täytyikö sinun, joka loit ihmisen jo muutenkin kyllin puutteenalaiseksi, täytyikö sinun lisäksi antaa hänelle veljiä, jotka riistävät häneltä senkin vähän, mitä hänellä on, senkin pienen hivenen luottamusta, joka hänellä on sinuun, sinuun, sinä kaikkea-rakastava! Sillä mitä onkaan luottamus parantavaan yrttiin tai viinipensaan kyyneliin muuta kuin luottamusta sinuun, luottamusta siihen, että sinä olet kaikkeen ympärillämme kätkenyt parannuksen ja lievityksen voimaa, jota me niin aina ja alituisesti tarvitsemme. Isäni! jota en tunne! Isäni, joka ennen täytit koko sieluni läsnäolollasi ja joka nyt olet kääntänyt kasvosi minusta! kutsu minut luoksesi! Älä enää pysy vaiti! Tämä janoitseva, hiutuva sieluni ei kestä vaitioloasi. — Voisiko ihminen, isä olla vihoissaan, jos yht'äkkiä odottamatta kotiin palannut poikansa lankeaisi hänen kaulaansa ja huudahtaisi: Tässä olen taaskin, isäni! Älä vihastu minulle, vaikka jätinkin kesken matkani, jonka olisit tahtonut kestävän kauemmin. Maailmassa on kaikkialla yhtäläistä, vaivaa ja ponnistusta seuraa palkinto ja ilo; mutta mitä liikuttaa minua kaikki tuo, minun on hyvä olla vain siellä, missä sinä olet, sinun kasvojesi edessä minä tahdon kärsiä ja nauttia. — Ja sinä, rakas taivaallinen isä, sinäkö sysäisit hänet luotasi?