1 p. jouluk.
Wilhelm! mies, josta kirjoitin, tuo onnellinen onneton, oli ollut kirjurina Lotten isällä, oli rakastunut Lotteen, ja tämä rakkaus, jota hän helli ja kasvatti itsessään, jota hän salasi, jonka hän viimein ilmaisi ja jonka tähden hänet erotettiin toimestaan, on tehnyt hänestä mielipuolen. Tunne näiden kuivakiskoisten sanojen takaa, kuinka mielettömästi tämä kertomus järkytti minua, kun Albert sen kertoi minulle yhtä tyynesti kuin sinäkin arvattavasti luet sen.
4 p. jouluk.
Voi ystäväni! — Näetkö sinä, minä menehdyn, en kestä, en kestä tätä kauempaa! Istuin tänään hänen luonaan — istuin, hän soitti klaveerillaan useita kappaleita, ja mikä tunne hänen soitossaan! — oi! — Mitenkä? — Hänen pikkusisarensa istui polvellani ja siisti nukkeansa. Silmäni vettyivät. Kumarruin ja katseeni sattui hänen vihkisormukseensa — kyyneleni juoksivat. — Ja yht'äkkiä hän rupeaa soittamaan erästä vanhaa taivaallisen suloista sävelmää, ihan yht'äkkiä, ja sieluuni valuu niin ihana lohdun tunne, ja muisto menneistä päivistä, ajoista, jolloin olin kuullut tuon laulun ennen, ja ajoista, kolkoista ajoista, jotka olivat olleet sen jälkeen, kaikki kärsimykseni ja pettäneet toiveeni muistuivat mieleeni, ja silloin — Astelin edestakaisin huoneessa, sydämeni tukahtui tulviviin tunteihinsa. — Jumalan tähden, sanoin kääntyen kiihtyneesti häntä kohden, Jumalan tähden, lopettakaa! — Hän lakkasi soittamasta ja katsahti hämmästyneenä minuun. — Werther, sanoi hän sitten, kasvoillaan hymy, joka tunki läpi sieluni, Werther, olette hyvin sairas; eivät lempiruokannekaan enää maistu teille. Lähtekää nyt! Ja pyydän teitä, tyyntykää. — Minä repäisin itseni pois hänen luotaan, ja — Jumala! Sinä näet kärsimykseni ja olet tekevä niistä lopun.
6 p. jouluk.
Kuinka hänen kuvansa aina seuraa minua! Valveillani ja unissani hän täyttää koko sieluni! Tässä, kun suljen silmäni, tässä otsani takana, johon sisäinen näkövoima keskittyy, elävät hänen tummat silmänsä. Tässä, oi, en saa sitä sanotuksi! Jos suljen silmäni, ovat ne kohta tuossa; kuin syvyytenä ne lepäävät edessäni, minussa, täyttävät kaikki mieleni aistit.
Mitä on ihminen, tuo ylistetty puolijumala! Eivätkö hänen voimansa petä juuri silloin, kun hän parhaiten niitä tarvitsisi? Tai kun hän kuohahtaa iloon tai vajoo tuskien syliin, eikö hän kummassakin tapauksessa juuri silloin ikäänkuin sisällisesti lamaudu ja juuri silloin tule palautetuksi tympeään, kylmään tietoisuuteen, kun hän hartaimmin kaipaisi jättäytyä äärettömyyden täydellisyyteen?
JULKAISIJAN LISÄYS LUKIJALLE.
Kuinka mielelläni näkisinkään, että ystävämme viimeisiltä merkillisiltä päiviltä olisi säilynyt niin paljon omakätisiä todistuskappaleita, ettei minun tarvitsisi kertomuksellani keskeyttää hänen jälkeenjääneiden kirjeidensä julkaisemista.
Olen koettanut huolellisesti koota mahdollisimman tarkkoja tietoja niiltä henkilöiltä, joiden olen voinut otaksua lähemmin tuntevan hänen elämäkertansa; sen kehitys on yksinkertainen, ja kaikki kertomukset sen juoksusta käyvät, muutamia vähäpätöisempiä sivuseikkoja lukuunottamatta, yhteen; toimivain henkilöiden mielenlaadusta vain ovat käsitykset eroavia, ja niistä langetetaan eriäviä arvosteluja.