Nuoren Wertherin kärsimykset

by Johann Wolfgang von Goethe

Eihän enää olekaan muuta tehtävänämme kuin tunnollisesti kertoa, mitä suurella vaivalla vihdoin olemme saaneet tietää, ja sovittaa vainajan jälkeen jättämät kirjeet oikeihin paikkoihinsa väheksimättä pienintäkään käsiimme sattunutta kirjelippusta, varsinkin koska on niin vaikea keksiä jo jonkin yksityisen teonkin oikeimpia ja todellisimpia vaikuttimia, jos sen on tehnyt ihminen, joka ei kuulu ihan kaikkein tavallisimpiin.

Toivottomuus ja mielenlannistus oli vähitellen syöpynyt yhä syvemmälle Wertherin sieluun, oli juurtunut sinne varmemmin ja vähä vähältä vallannut koko hänen olemuksensa. Hänen mielensä sopusointu oli kokonaan häiriytynyt, jonkinlainen sisäinen kuumuus ja tulisuus, joka hämmensi sekaisin kaikki hänen luontonsa voimat, kiehutti ja kypsytti hänessä esiin mitä vastenmielisimpiä ilmiöitä ja jätti hänet lopulta ihan täydelliseen uupumukseen, jonka vallasta päästäkseen hän kamppaili vielä kiihkeämmin kuin oli siihen asti taistellut kaikkia muita pahoja vastaan. Sielunsa hätä kulutti hänessä kaikki muut hengenvoimat, hänen vilkkautensa ja hänen mielensä terävyys laimeni, seuraihmisenä hän muuttui ikäväksi, hän kävi yhä onnettomammaksi, ja sitä kohtuuttomammaksi, mitä onnettomammaksi hän tuli. Ainakin väittävät tätä Albertin ystävät; he sanovat, että Werther, joka itse ikäänkuin joka päivä kulutti kaiken omaisuutensa, illalla kärsiäkseen ja nähdäkseen puutetta, ei voinut oikein arvostella puhdasluontoista, tyyntä miestä, joka nyt vihdoinkin oli saavuttanut kauan toivomansa onnen, eikä hänen menettelyään, kun hän koetti varata tämän onnensa itselleen tuleviksi päivikseen. Albert, sanovat he, ei niin lyhyessä ajassa ollut mitenkään muuttunut, hän oli yhä sama mies, joksi Werther heti alussa tuli hänet tuntemaan ja jota hän silloin oli pitänyt niin suuressa arvossa ja niin kunnioittanut. Hän rakasti Lottea enemmän kuin mitään maailmassa, hän ylpeili hänestä ja halusi, että kaikki muutkin pitäisivät häntä ihanimpana ja täydellisimpänä olentona. Olikohan siinä siis mitään moitittavaa, että hän tahtoi välttää vähintä epäilyksen varjoakin ja ettei hän sinä hetkenä ollut halukas viattomimmallakaan tavalla jakamaan tätä aarrettaan kenenkään toisen kanssa? He myöntävät, että Albert kyllä usein poistui vaimonsa huoneesta, kun Werther tuli hänen luokseen, mutta sitä hän ei tehnyt vihasta ja ynseydestä ystäväänsä kohtaan, vaan ainoastaan siksi, että oli tuntenut läsnäolonsa rasittavan tätä.

Lotten isä oli sairastunut, niin ettei voinut liikkua ulkona; hän lähetti vaununsa noutamaan Lottea, ja Lotte lähti hänen luokseen. Oli kaunis talvipäivä, oli ollut ensimmäinen vahvempi lumipyry, ja koko seutu oli lumen peitossa.

Werther lähti seuraavana aamuna hänen jälkeensä sinne, saattaakseen häntä takaisin, ellei Albert tulisi noutamaan häntä.

Kirkas ilmakaan ei tehnyt sen syvempää vaikutusta hänen sameaan mieleensä, raskas paino lepäsi hänen sielullaan, suruisat kuvat olivat syöpyneet häneen, ja hänen mielensä liikkui vain tuskallisesta ajatuksesta toiseen.

Kun hän aina oli tyytymätön itseensä, näytti hänestä toistenkin tila arveluttavalta ja hämmentyneeltä, hän luuli häirinneensä Albertin ja hänen puolisonsa kaunista suhdetta ja moitti itseään siitä, samalla kuitenkin tuntien salaista vastenmielisyyttä aviomiestä kohtaan.

Nytkin siinä tiellä hänen ajatuksensa johtuivat tähän. Niin, niin, hän puheli itsekseen, salaa kiristellen hampaitaan: tuo nyt on siis sitä omaista, ystävällistä, hellää ja kaikkeen osaaottavaa suhdetta, sitä tyyntä, kestävää uskollisuutta! Kyllästymistä se on ja välinpitämättömyyttä! Jokainen vaivainen pikkutehtäväkin vetää häntä enemmän puoleensa kuin hänen kallis, ihana vaimonsa. Osaako hän antaa onnelleen arvoa? Osaako hän pitää Lottea siinä arvossa kuin hän ansaitsee? Hän on hänellä, noh, niin on! — Tiedän sen, kuten tiedän paljon muutakin, luulisin jo tottuneeni siihen ajatukseen, mutta se on vielä kerran saava minut järjiltäni, se on saattava minut perikatoon. — Ja onko hänen ystävyytensä sitten kestänyt koetuksen? Eikö hänestä vain kiintymykseni Lotteenkin jo liene hänen oikeuksiensa rajoittamista, ja eikö huomaavaisuuteni Lottea kohtaan tuntune hänestä salaiselta moitteelta häntä itseään vastaan? Tiedän sen hyvinkin, tunnen sen, hän ei enää mielellään näe minua täällä, hän toivoo, että poistuisin; minun läsnäoloni kiusaa häntä.

Tuon tuostakin hän hiljensi hätäistä käyntiään, toisinaan pysähtyi kokonaan ja näytti aikovan palata; mutta aina hän sentään taas lähti liikkeelle eteenpäin ja saapui tällaisiin ajatuksiin ja itsepuheluihin vaipuneena melkein kuin vastoin tahtoaan perille metsästyslinnalle.

Hän astui ovelle, kysyi vanhusta ja Lottea ja tapasi koko talon jonkinmoisessa kiihtymystilassa. Vanhin pojista kertoi hänelle, että ulkona Wahlheimissa oli tapahtunut onnettomuus, siellä oli murhattu joku talonpoika! Werther ei kuunnellut sitä sen tarkemmin. Hän astui sisään ja tapasi Lotten koettamassa estää vanhusta, joka sairaudestaan huolimatta itse aikoi ulos pitääkseen tutkintoa itse murhapaikalla. Murhaajaa ei vielä tunnettu, surmatun ruumis oli aamulla löydetty talon portilta; epäiltäviä asianhaaroja oli sentään olemassa: murhattu oli ollut renkinä eräällä leskiemännällä, jolla sitä ennen oli ollut palveluksessa eräs toinen, joka riidoin oli ajettu talosta.

Kun Werther tämän kuuli, hypähti hän kiihtyneenä pystyyn. — Onko se mahdollista! huudahti hän; minun täytyy mennä sinne, en voi viipyä silmänräpäystäkään. — Hän kiiruhti Wahlheimia kohden; kaikki asianhaarat muistuivat niin elävästi hänen mieleensä, eikä hänelle jäänyt enää epäilystäkään siitä, ettei tekoa olisi tehnyt sama mies, jonka kanssa hän oli niin monta kertaa ollut puheissa ja joka oli käynyt hänelle niin mieleiseksi.