Oli kuin ohimennen tullut Albertin läsnäollessa mainituksi, ettei Werther kävisi heillä ennen jouluaattoiltaa, ja Albert oli ratsastanut erään lähiseudulla asuvan virkamiehen luokse, jonka kanssa hänellä oli asioita ja jonka luona hänen täytyi viipyä yötä.
Lotte istui nyt yksin, kukaan siskoista ei ollut hänen luonaan, ja hän jättäytyi ajatustensa valtaan, jotka hiljaa liikkuivat hänen suhteissaan. Hän tunsi nyt iäksi olevansa yhdistetty mieheen, jonka rakkauden ja uskollisuuden hän tunsi, johon hän koko sydämellään oli kiintynyt, jonka tyyni levollisuus ja luotettavuus näyttivät olevan kuin vartavasten luodut sitä varten, että kunnollinen, toimelias nainen voisi niille perustaa elämänsä onnen; hän tunsi mitä miehensä aina oli oleva hänelle ja hänen lapsilleen. Toiselta puolen oli Werther käynyt hänelle niin kalliiksi, jo heidän tuttavuutensa ensimmäisestä hetkestä oli heidän luonteittensa sopusointu ilmennyt niin kauniina, ja pitkäaikainen seurustelu hänen kanssaan ja monet yhdessä eletyt kohtaukset olivat tehneet sammumattoman vaikutuksen hänen sydämeensä. Kaiken, mitä hän tunsi ja ajatteli mieltäkiinnittävää, hän oli tottunut ajattelemaan ja tuntemaan Wertherin kanssa yhdessä, ja hänen poistumisensa uhkasi jättää koko hänen olentoonsa aukon, joka ei enää ollut täytettävissä. Oi, kunpa hän sinä hetkenä olisi voinut muuttaa Wertherin veljekseen, kuinka onnelliseksi hän olisi tuntenut itsensä! — jos hän olisi voinut naittaa hänet jollekulle ystävättärelleen, olisi hän voinut toivoa saavansa hänen suhteensa Albertiinkin entiselleen!
Hän oli ajatellutkin järjestään jokaista ystävätärtään, mutta kaikissa hän oli keksinyt aina joitakin vikoja, eikä ollut löytänyt ketään, jolle olisi suonut hänet.
Näissä mietteissään hän vasta, tekemättä sitä itselleenkään selväksi, ensikertaa syvästi tunsi, että sydämenpohjainen, salainen toivonsa oli saada pidättää hänet itselleen, ja samalla hänen täytyi kuitenkin sanoa itselleen, ettei voisi häntä pitää eikä saisi; hänen puhdasta ja kaunista, muuten niin kevyttä ja keveästi huolista vapautuvaa mieltään painosti surumielisyys, jota ei valaissut pieninkään onnen toive. Hänen sydäntään ahdisti ja otsallaan lepäsi pimeä pilvi.
Niin oli kello joutunut puoli seitsemään, kun hän yht'äkkiä kuuli Wertherin tulevan portaita ylös ja kohta tunsi hänen askelensa ja hänen äänensä, joka kysyi häntä. Kuinka sykähtikään hänen sydämensä, ja voimmepa melkein sanoa ensimmäistä kertaa, Wertherin tullessa. Hän olisi mielellään ilmoituttanut, ettei ollut kotona, ja kun Werther astui sisään, huudahti hän jonkinmoisessa intohimoisessa hämmennyksessä: Ette pitänytkään sanaanne! — Minä en ole mitään luvannutkaan, kuului vastaus. — Silloin teidän olisi toki pitänyt noudattaa pyyntöäni, vastasi Lotte; pyysin teitä meidän kummankin rauhan tähden.
Hän ei oikein tietänyt mitä sanoi, ja yhtä vähän hän oli täysin tietoinen toimistaan, kun lähetti kutsumaan paria ystävätärtään, ettei hänen tarvitsisi olla Wertherin kanssa kahden. Werther laski kädestään muutamia kirjoja, jotka hänellä oli mukana, ja kysyi toisia, ja Lotte toivoi milloin että ystävättärensä tulisivat, milloin taas että he jäisivät pois. Palvelustyttö palasi ilmoittaen, että molemmat pyysivät anteeksi, he eivät voineet tulla.
Lotte aikoi käskeä palvelustytön istumaan käsitöineen viereiseen huoneeseen, mutta muutti kohta taas mieltään. Werther käveli huoneessa edestakaisin; Lotte meni klaveerin ääreen ja yritti soittaa muuatta menuettia, mutta se ei luistanut. Hän rohkaisi itsensä ja meni tyynenä istumaan Wertherin viereen, joka oli asettunut tavalliselle paikalleen leposohvalle.
Onko teillä mitään luettavaa mukananne? sanoi Lotte. — Wertherillä ei ollut. — Tuolla laatikossani on käännöksenne muutamiin Ossianin lauluihin; en ole vielä lukenut niitä, sillä olen toivonut, että saisin kuulla teidän itse lukevan ne, mutta siihen ei ole vielä sattunut tilaisuutta. Werther hymyili, kävi noutamassa laulut, häntä värisytti, kun hän otti ne käteensä, ja silmänsä kyyneltyivät, kun hän katsahti niihin. Hän istuutui ja alkoi lukea:
'Sinä hämärtyvän yön tähti, ihanana säihkyt sinä lännessä, kohotat loistavan pääsi pilvestäsi ja vaellat ylväänä kunnaallasi. Mitä tähystelet kankaalta? Myrskyiset tuulet ovat tyyntyneet, kaukaa ääntelee puron solina, etäällä lepajavat kohahtelevat aallot kallioita vastaan, iltahyttysten surina häilyy yli lakeuden. Mitä tähystelet, sinä ihana valo? Mutta sinä hymyilet ja poistut; iloisina soljuvat aallot ympärilläsi ja kylvettävät armaita hiuksiasi. Hyvästi, hyvästi, lempeä säde! Astu esiin ja ilmesty, sinä Ossianin sielun ihana valo!
Ja se astuu esiin voimassaan. Minä näen manallemenneet ystäväni, he kokoontuvat Loralle, kuten niinä päivinä, jotka menneet ovat. — Fingal tulee kuin kostea sumupylväs, ympärillään sankarinsa, ja katso, laulajaurhot: ikiharmaa Ullin! ylväs Ryno! Alpin, armahin laulaja, ja sinä, vienosti valittava Minona! — Kuinka muuttuneet olette, te ystäväni, sitte juhlapäivien Selmalla, jolloin kilvoittelimme laulun kunniasta, kuin kevättuulahdukset, jotka kukkulan rintaa henkäillen vuoroin häilyttelevät hiljaa kuiskivaa ruohikkoa.