Valitan? Niin, minä valitan, eikä ole vähäinen valitukseni syy. — Carmor, et sinä ole kadottanut poikaa, et kukoistavaa tytärtä; Colgar, urho uljas, elää, ja elää Annira, ihanin neitojen seassa. Sukusi vesat kukoistavat, oi Carmor, mutta Armin on viimeinen sukuansa. Synkeä on vuoteesi, oi Daura! ja kolkko on unesi haudassa. — Milloin heräjät sinä lauluinesi, milloin heräjät sointuvine ääninesi? Herätkää, syksyn tuulet, herätkää ja myrskytkää yli aution kankaan! Pauhatkaa, metsävirrat, ja ulvokaa, myrskyt, tammien latvoissa! Vaella revittyjä pilviä, oi kuu, ja näytä lentävien pilvien lomitse kalvaat kasvosi! Herätä muisto minussa siitä kamalasta yöstä, jolloin lapseni hukkuivat, jolloin kaatui ylväs Arindal ja jolloin kuoli suloinen Daura.
Daura, tyttäreni, ihana olit! ihana kuin kuu, joka vaeltaa Furan kukkulain yllä, valkea kuin vitilumi, suloinen kuin henkivä ilma! Arindal, vahva oli jousesi; nopea oli peitsesi taistotanterella, katseesi kuin usva meren aalloilla ja kilpesi kuin tulipilvi myrskyssä!
Armar, sotakuulu Armar tuli ja kosi Dauraa, eikä Daura kauan kiellellyt. Ihanat olivat hänen ystäväinsä toiveet.
Erath, Odgalin poika, kantoi vihaa, sillä Armar oli kaatanut hänen veljensä. Hän tuli pukeuneena laivuriksi. Kaunis oli purtensa aalloilla, valkeat olivat hiuksensa vanhuuttaan, tyynet hänen vakavat kasvonsa. Ihanin neitojen seassa, sanoi hän, sinä Arminin armas tytär, tuolla läheisellä meren kalliolla, missä punaiset hedelmät heloittavat puussa, Armar odottaa Dauraa; tulen noutamaan hänen lempeään yli vyöryväin aaltojen.
Tyttö seurasi häntä ja kutsui Armariaan; ei vastannut muu kuin kallion kaiku. Armar! rakkaani! rakkaani! miksi säikytät minua näin? Kuule, Arnathin poika, kuule! Daura minä olen, Daura, joka sinua kutsun!
Erath, petturi, pakeni nauraen maata kohden. Daura koroitti ääntään, kutsui isäänsä ja veljeänsä: Arindal! Armin! Eikö kukaan tule Dauraansi pelastamaan?
Hänen äänensä kuului yli meren. Arindal, poikani, tuli kukkulaa alas, korskana metsästyssaaliineen; nuolet rapisivat hänen sivullaan, jousiansa hän kantoi kädessään, ja ympärillä hypähteli viisi tummanharmaata koiraa. Hän näki rohkean Erathin rannalla, otti hänet kiinni ja sitoi tammeen; lujasti hän sitoi hänet vyötäisistä, sidotun ähkinä täytti ilmat.
Arindal astui aalloille purressaan noutamaan Dauraa. Armar tulee vimmassaan, ampuu harmaasulkaisen nuolensa, se helähtää, se uppoaa sydämeesi, oi Arindal, poikani! Erathin, petturin, sijasta sorruit sinä, pursi ajautui kallioille, hän vaipui veriinsä ja kuoli. Jalkojesi edessä juoksi veljesi veri, oi Daura, kuinka suuri oli tuskasi!
Aallot löivät venheen murskaksi. Armar syöksyi veteen pelastaakseen Dauransa tai kuollakseen. Nopeana lennähti myrskyn puuska vuorilta, hän vaipui eikä noussut enää.
Yksin seisoin merten huuhtelemalla kaihollani ja kuulin tyttäreni valitukset. Kauas kuului hänen huutonsa, mutta ei voinut isänsä häntä pelastaa. Koko yön minä seisoin rannalla, näin hänet kuun himmeässä valossa, koko yön kuulin hänen huutonsa; tuuli vonkui, ja sade roiskui vuoren kylkiä. Hänen äänensä heikkeni, ennenkuin aamu koitti, hän kuoli kuin illan tuuli vuorten ruohikkoon. Tuskien taakan alla hän kuoli ja jätti Arminin yksin! Mennyt on voimani sodassa, sortunut on ylpeyteni neitojen parvessa.