Kun syöksyvät myrskyt vuorilta ja kun pohjoinen myllertää merta, istun raikuvalla rannalla ja katselen noita kamalia kallioita. Usein näen laskevan kuun valossa lasteni haamut, himmeässä kajasteessa he vaeltavat käsi kädessä surujen siskoksina.'
Kyyneltulva, joka puhkesi Lotten silmistä ja lievitti hänen ahdistunutta sydäntään, keskeytti Wertherin laulun. Hän heitti paperin pois, tarttui Lotten käteen ja ratkesi kuumiin kyyneliin. Lotte nojasi toista kättänsä vastaan ja kätki silmänsä nenäliinaan. Kumpikin oli äärettömässä liikutuksessa. Noiden jalojen kohtalo johti heidät tuntemaan omaakin kärsimystään, he tunsivat yhdessä sen, ja nyt juoksivat heidän kyynelensä yhteen. Wertherin huulet ja silmät polttivat Lotten käsivarsilla; Lotten valtasi omituinen vavistus; hän aikoi poistua, mutta tuska ja sääli lepäsivät lamaavina kuin lyijy hänen yllään. Hän hengähti syvään tointuakseen ja pyysi nyyhkien Wertheriä jatkamaan, pyysi ja äänensä värähteli niin taivaallisesti. Werther vapisi, hänen sydämensä oli pakahtua; hän otti lehden käteensä ja luki puoleksi tukahtuneella äänellä:
'Miksi herätät minut, sinä keväinen ilma? Sinä hyväilet ja puhut: Minä kostutan sinua taivaan pisaroilla! Mutta lakastukseni hetki on läsnä, läsnä on myrsky, joka on karistava lehteni! Huomenna on vaeltaja tuleva, tuleva hän, joka näki minut ihanuudessani; ympärilleen hän on tähystelevä minua kedoilta, eikä ole löytävä minua —'
Näiden sanojen merkitys ratkesi koko painollaan hänen onnettomalle sydämelleen. Hän heittäytyi Lotten eteen täydessä epätoivossa, tarttui hänen käsiinsä, painoi ne silmiään ja otsaansa vastaan, ja näytti kuin sinä hetkenä olisi Lotten sielun lävitse lentänyt aavistus hänen kamalasta aikeestaan. Hän hämmentyi kokonaan, hän puristi Wertherin käsiä, hän painoi niitä rintaansa vastaan, surunvoittoisessa liikutuksessa hän kumartui häntä kohden, ja heidän polttavat poskensa koskettivat toisiaan. Maailma hukkui heidän tunnostaan. Werther kiersi kätensä hänen ympärilleen, likisti häntä rintaansa vastaan ja peitti hänen värähtelevät, sopertavat huulensa tulisilla suudelmilla. — Werther! huudahti Lotte tukahtuneella äänellä ja kääntyen poispäin, Werther! — ja ponnisti heikosti kätensä hänen rintaansa vastaan; — Werther! huudahti hän ylevimmällä ja päättävimmällä tunteella. Werther ei vastustanut, hän hellitti hänet sylistään ja heittäytyi kuin mielettömänä hänen jalkoihinsa. Lotte riuhtaisihe pystyyn ja sanoi tuskallisesti hämmentyneenä ja äänellä, jossa värähteli rakkaus ja vihastus: Tämä on viimeinen kerta, Werther! Te ette näe minua enää. — Ja luoden viimeisen, täyttä lempeä uhkuvan katseen tuohon onnettomaan kurjaan riensi hän viereiseen huoneeseen ja lukitsi sen perässään. Werther ojensi kätensä hänen jälkeensä, mutta ei tohtinut pidättää häntä. Hän makasi maassa, pää nojatuolilla, ja siinä asennossa hän oli enemmän kuin puolen tuntia, kunnes joku kuului liikkuvan huoneessa ja hän tointui. Se oli palvelustyttö, joka tuli kattamaan pöytää. Hän käveli huoneessa edestakaisin, kunnes oli taas yksin, meni sitten kamarin ovelle ja huusi hiljaisella äänellä: Lotte! Lotte! yksi ainoa sana vain enää! Jäähyväiset! — Lotte pysyi vaiti. Werther odotti ja pyysi, odotti taas; sitten hän riuhtautui pois ja huusi: Jää hyvästi, Lotte! Jää iäksi hyvästi!
Hän meni kaupungin portille. Vartijat, jotka jo olivat tottuneet häneen, laskivat ääneti hänet ulos. Tuiskusi vedensekaista räntää, ja vasta lähemmä yhtätoista hän kolkutti taaskin portilla. Kun Werther palasi kotiin, huomasi hänen palvelijansa, että herransa oli hatutta päin. Hän ei sentään tohtinut huomauttaa siitä mitään, riisui hänet vain, vaatteet olivat likomärät. Hänen hattunsa löydettiin perästäpäin eräältä kallionkielekkeeltä, joka on kukkulan rinteellä laakson yllä, ja on selittämätöntä, että hän semmoisena pimeänä, sateisena yönä oli voinut kiivetä sinne putoamatta alas.
Hän laskeutui vuoteelleen ja nukkui kauan. Kun palvelija seuraavana aamuna hänen käskystään toi kahvin sisään, tapasi hän hänet kirjoittamassa. Hän kirjoitti seuraavaa palasta kirjeessään Lottelle.
"Viimeistä kertaa siis, viimeistä kertaa avaan nämä silmäni. Oi, ne eivät siis enää saa nähdä aurinkoa, raskas, sumuinen päivä peittää sen. Sure sinäkin siis, luonto! sinun poikasi, ystäväsi, rakastajasi lähenee loppuaan. Lotte! niin outo ja omituinen tunne valtaa mieleni, ja kuitenkin se lähinnä muistuttaa hämärää, kajastelevaa unta, kun sanon itselleni: tämä on viimeinen aamuni. Viimeinen! Lotte, en osaa oikein tajuta tuota sanaa: viimeinen! Enkö ole tässä täysissä voimissani, ja huomenna makaan hervotonna ja velttona maassa. Kuolla! Mitä se on? Kuule, me uneksumme, kun puhumme kuolemasta. Olen nähnyt monta kuolemantapausta; mutta niin rajoitettu on ihmisen tunto, ettei hänellä ole mitään tajuntaa olemisensa alusta ja lopusta. Nyt vielä minun, sinun! sinun, oi rakastettuni! Ja hetken päästä — erotettu, poissa — ehkä iäksi? — Ei, Lotte, ei — Kuinka minä voisin hävitä? kuinka voisit sinä? Mehän olemme! — Hävitä? — Mitä se tarkoittaa? Se on sekin vain sana! tyhjä kaiku, jota minä en sydämessäni tunne. — Kuolla, Lotte! olla peitetty kylmään multaan, niin ahtaalle, niin pimeään! — Minulla oli ystävätär kerran, joka oli kaikkeni avuttomassa nuoruudessani; hän kuoli, ja minä saatoin häntä hautaan, seisoin haudan ääressä, kun häntä laskettiin sinne alas, kun köydet kirahtaen vedettiin arkun alitse ja kiskaistiin ylös, kun sitten ensimmäinen lapiollinen kumahti alas, ja nariseva arkku äännähti tumpeasti, ja yhä tumpeammin ja tumpeammin, kunnes se viimein oli kokonaan peitossa. Murheen murtamana, järkytettynä, ahdistuksen vallassa ja sisäisesti runneltuna minä syöksyin maahan haudan viereen, mutta en tietänyt miten minulle kävi, — miten minulle on käyvä — Kuolla! hauta! en tajua niitä sanoja.
"Oi anna, anna minulle anteeksi! Eilen! Sen olisi pitänyt olla elämäni viimeinen hetki! Oi sinua enkeliä! ensimmäisen kerran, ensimmäisen kerran välähti epäilyksetönnä sisimmän itseni lävitse tuo värjyisä sulouden ja onnen hurma: Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua! Vielä palaa huulillani se pyhä tuli, joka niille virtasi sinun huuliltasi: uusi lämmin ihanuus elää ja valaisee sydämessäni. Anna, anna minulle anteeksi!
"Oi, minä tiesin, että rakastit minua, tiesin sen ensimmäisestä sielusyvästä katseestasi, ensimmäisestä kätesi puristuksesta; ja kuitenkin, kun taas olin poissa, kun näin Albertin rinnallasi, eksyin taaskin kuumeisiin epäilyksiin.
"Muistatko kukkia, jotka kerran lähetit minulle, kun eräässä kiusallisessa seurassa et voinut vaihtaa sanaakaan tai kädenpuristustakaan kanssani? Oi, puolen yötä olin polvillani niiden edessä, ja ne vakuuttivat minulle rakkautesi. Mutta oi! tuo tunne hälveni, kuten väistyy uskovan sielusta vähitellen Jumalan armon tuntokin, joka sentään taivaantäytenä annetaan hänelle pyhissä näkyvissä merkeissä.