"Tuo kaikki on haihtuvaa, mutta iäisyydetkään eivät sammuta sitä hehkuvaa elämää, jota eilen join sinun huuliltasi ja jonka tunnen itsessäni! Hän rakastaa minua! Tämä käsivarteni on häntä syleillyt! nämä huuleni ovat värähdelleet hänen huulillaan, tämä suuni on sammallellut hänen suullaan. Hän on minun! Sinä olet minun! Lotte, olet iäti!

"Ja mitä se merkitsee, että Albert on miehesi? Miehesi! Olkoonkin tämän maailman edessä — ja olkoonkin tämän maailman silmissä synti, että rakastan sinua, että tahtoisin riuhtaista sinut hänen sylistään omaani! Synti? Hyvä, olkoon, minähän rankaisen itseäni siitä; olen tuntenut sen synnin koko sen taivaallisessa hurmassa, olen nauttinut siitä, olen imenyt siitä elämänvilvoketta ja voimaa sydämeeni. Tästä hetkestä lähtien sinä olet minun! minun, oi Lotte! Lähden edellä! Lähden isäni tykö, lähden sinun isäsi tykö. Hänelle uskon murheeni, ja hän on minua lohduttava, kunnes sinä tulet, ja silloin minä liihoittelen vastaasi ja otan sinut ja olen sinun kanssasi iäisessä syleilyssä Ikiäärettömän kasvojen edessä.

"En uneksi, eikä uskoni ole harhaluuloa. Haudan partaalla ihminen näkee
kirkkaammin. Me jäämme olemaan! Näemme vielä toisemme. Näemme äitisi!
Minä näen hänet, löydän hänet, ja oi! vuodatan hänelle koko sydämeni!
Sinun äitisi, sinun kuvasi."

Lähemmä yhtätoista Werther kysyi palvelijaltaan, joko Albert mahdollisesti oli palannut? Palvelija sanoi hänen palanneen, koska oli nähnyt vietävän hänen hevostaan ohitse. Silloin antoi herransa hänelle avoimen kirjelipun, joka sisälsi: "Lainaisitteko minulle erästä aikomaani matkaa varten pistolinne? Hartaat jäähyväiseni!"

Suloinen rouvamme oli nukkunut hyvin huonosti viime yön; se mitä hän oli pelännyt, oli nyt tapahtunut ja tapahtunut tavalla, jota hän ei ollut osannut edes aavistaa tai pelätä. Hänen muuten niin puhdas ja tyynen kevyt verensä oli nyt kuumeisessa liikkeessä, ja tuhannet risteilevät mielialat järkyttivät hänen suloista sydäntään. Tunsiko hän yhä Wertherin syleilyjen tulta povessaan? vai johtuiko hänen levottomuutensa Wertherin uhkarohkeuden synnyttämästä suuttumuksesta? vai oliko hän semmoinen alakuloisuuttaan, kun vertasi nykyistä tilaansa noihin päiviin, jolloin mielensä oli ollut niin kirkkaan ja vapaan viaton ja jolloin itseluottamuksensa oli ollut niin huolettoman varma? Miten hän oli tämän jälkeen astuva miehensä eteen? kuinka tunnustaisi hänelle kohtauksen, jonka hän niin hyvin olisi saanut tunnustaa, mutta jota hän kuitenkaan ei oikein olisi tohtinut? He olivat niin kauan jo olleet puhumatta toisilleen tästä, ja pitikö hänen nyt ensiksi katkaista tämä vaikeneminen ja näin sopimattomaan aikaan ilmoittaa puolisolleen näin odottamatonta? Hän pelkäsi, että jo paljas tieto Wertherin käynnistä hänen luonaan tekisi epäedullisen vaikutuksen Albertiin, ja nyt vielä lisäksi tämmöinen odottamaton järkyttävä tapaus! Voiko hän millään todennäköisyydellä toivoa, että miehensä näkisi häntä ihan oikeassa valossa ja ilman mitään epäluuloja? ja toivoiko hän edes ihan, että hän voisi nähdä hänen sieluunsa? Ja toisaalta taas, voiko ja taisiko hän salata mitään mieheltään, jonka edessä hän aina oli seisonut avoimena ja vapaana kuin läpinäkyvä lasi ja jolta hän ei koskaan ollut salannut eikä ollut voinut salata mitään? Jos hän ajatteli kuinka hyvänsä, huomasi hän aina vain huolta ja hämminkiä, ja aina palasivat hänen ajatuksensa Wertheriin, jonka hän nyt oli menettänyt, josta hän ei olisi voinut luopua, mutta joka hänen nyt sydämensä suruksi täytyi jättää oman onnensa nojaan, ja jolle, hänet kadotettuaan, ei enää jäänyt mitään.

Kuinka rasittikaan ja painoikaan häntä nyt tuo umpimielinen suhde, joka oli muodostunut hänen ja hänen miehensä välille ja jota hän ei sentään niin selvästi ajatellut kuin hän sen tunsi! Tuommoiset järkevät ja hyvät ihmiset kuin he ovat hyvin vaarassa joidenkin salaisten keskinäisten eroavaisuuksien tähden ruveta vaiteliaiksi, kumpikin ajattelee vain, kuinka oikeassa hän on ja kuinka väärässä toinen, ja suhde sekaantuu ja ärtyy niin, että on mahdoton selvittää solmua sinä ratkaisevana hetkenä, josta kaikki riippuu. Olisipa nyt heidänkin välillään vallinnut avomielinen luottamus ja jo aiemmin liittänyt heidät lähemmä toisiaan, olisivatpa rakkaus ja molemminpuolinen lempeä ja myötätuntoinen suvaitsemus eläneet heissä ja sulattaneet heidän sydämensä toisilleen, niin ystävämme olisi ehkä vielä ollut pelastettavissa.

Eräs omituinen asianhaara tuli tähän lisäksi. Werther ei ollut, kuten hänen kirjeistäänkin tiedämme, koskaan salannut, että hänessä eli halu poistua elämästä. Hänellä ja Albertilla oli usein ollut kiivaita väittelyitä sen johdosta, ja Lotte oli sitäpaitsi usein keskustellut siitä miehensä kanssa. Albertista semmoinen teko oli ehdottomasti vastenmielinen; hän oli sitäpaitsi joskus jonkinlaisella ärtyisyydellä, joka ei muuten ollenkaan kuulunut hänen luonteeseensa, viittaillut epäilevänsä, oliko koko tuommoinen aie vakavasti ajateltukaan, oli joskus laskenut leikkiäkin siitä ja ilmaissut Lottelle epäilynsä. Tämä kyllä toisaalta rauhoittikin Lottea, kun hänen ajatuksensa harhautuivat kuvittelemaan tuollaista surullista mahdollisuutta; mutta toiselta puolen hän tunsi sen myöskin estävän häntä ilmaisemasta miehelleen niitä huolia, jotka tänä hetkenä rasittivat hänen mieltään.

Albert palasi kotiin, ja Lotte riensi hämmentyneellä kiireellä häntä vastaan; Albert oli huonolla tuulella, hänen asiansa olivat menneet huonosti, hän oli lähiseudun amtmannissa tavannut taipumattoman pikkumaisen ihmisen. Huono tiekin oli lisännyt hänen pahaa tuultaan.

Hän kysyi, oliko mitään erityistä tapahtunut, ja Lotte vastasi hätäisesti, että Werther oli käynyt eilen illalla heillä. Albert kysyi, oliko tullut kirjeitä, ja sai vastaukseksi, että hänen huoneessaan oli joitakin kirjeitä ja kääröjä. Albert lähti sinne, ja Lotte jäi yksin. Tuon hänen rakastamansa ja kunnioittamansa miehen läsnäolo oli tehnyt uuden vaikutuksen hänen sydämeensä. Kun hän ajatteli hänen jalomielisyyttään, hänen rakkauttaan ja hyvyyttään, rauhoittui hänen mielensä, ja hän rupesi tuntemaan salaista vetoa lähteä hänen jäljessään; hän ottikin käsityönsä ja meni hänen huoneeseensa, kuten usein ennenkin. Hän tapasi hänet aukaisemassa kääröjä ja lukemassa. Muutamat näyttivät sisältävän ikäviä uutisia. Lotte kyseli häneltä yhtä ja toista, hän vastasi lyhyesti ja istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan.

Siten he olivat jonkin aikaa istuneet yhdessä, ja Lotten mieli kävi yhä ankeammaksi ja kolkommaksi. Hän tunsi, kuinka vaikeata hänen olisi, vaikka miehensä oli parhaimmallakin tuulellaan, ilmaista hänelle sitä, mikä nyt ahdisti hänen sydäntään: hänet valtasi surumielisyys, joka ahdisti sitä tuskallisemmin, kun hän koetti salata sitä ja nieli kyynelensä.