Wertherin palveluspojan tulo sai hänet kokonaan hämmennyksiin; tämä antoi kirjelipun Albertille, joka tyynesti kääntyi vaimoansa kohden ja sanoi: Anna hänelle pistolit. — Sano, että toivotan hänelle onnellista matkaa, virkkoi hän pojalle. Tämä vaikutti Lotteen kuin salaman isku, hän horjui noustessaan eikä tietänyt mitä teki. Hitaasti hän läheni seinää, otti vavisten pistolit alas, puhdisti ne tomusta ja olisi vielä kauankin vitkaillut, ellei Albertin kysyvä katse olisi kiirehtänyt häntä. Saamatta sanaakaan suustaan hän antoi nuo onnettomat aseet pojalle, ja kun poika oli mennyt ovesta ulos, hän kokosi työnsä ja lähti huoneeseensa mitä repivimmän epätietoisuuden vallassa. Hänen sydämensä oli täynnä pahoja aavistuksia. Toisinaan hän oli lähtemäisillään miehensä luo heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa ja tunnustaakseen hänelle kaiken, eilisillan tapaukset, syyllisyytensä ja pelkonsa; mutta sitten taas näytti tämäkin kaikki pimeältä; ainakaan ei hän voinut toivoa, että saisi miehensä lähtemään Wertherin luokse. Pöytä katettiin, ja eräs hyvä ystävätär, joka vain tuli kysymään jotain ja jonka piti kohta lähteä — mutta joka sitten jäikin, teki pöytäkeskustelun edes hiukan siedettäväksi; täytyihän hillitä itseään, puhella, kertoilla, unohtaa itsensä.
Poika palasi pistolit mukanaan Wertherin luokse, joka ihastuksella otti ne hänen kädestään, kun kuuli, että Lotte oli ne antanut. Hän antoi tuoda itselleen leipää ja viiniä, käski pojan mennä ruoalle ja istui itse kirjoittamaan.
"Sinun käsistäsi ne on saatu, sinä olet ne puhdistanut tomusta, suutelen niitä tuhannet kerrat, sinun kätesi on levännyt niillä: sinä, Henki taivaan, suosit siis päätöstäni! ja sinä, Lotte, sinä annat minulle aseen, sinä, jonka käsistä toivoin saavani kuoleman, ja ah, jonka käsistä sen nyt saankin. Oi, kuinka urkin kaiken palveluspojaltani! Kätesi vavahtelivat, kun annoit ne hänelle, et sanonut mitään hyvästiksi. — Voi minua! voi minua! et mitään jäähyväisiksi! — Olisitko sulkenut sydämesi minulta, olisitko sen hetken tähden, joka iäksi liitti minut sinuun? Lotte, vuosituhannet eivät voi sammuttaa sen vaikutusta! ja minä tunnen, että sinä et saata vihata olentoa, joka niin hehkuu sinulle."
Syötyään hän käski palvelijansa lopullisesti pakata kaikki tavarat, hävitti muutamia papereitaan, lähti ulos ja toimitti järjestykseen joitakin pikkuvelkoja vielä. Hän palasi taaskin kotiin, meni vieläkin, sateesta huolimatta, ulos portista kreivilliseen puistoon, harhaili ympäri kauempanakin, palasi viimein yön pimetessä ja rupesi kirjoittamaan.
"Wilhelm, viimeistä kertaa olen nähnyt kedot ja metsän ja taivaan. Jää hyvästi sinäkin! Rakas äitini, anna anteeksi minulle! Lohduta sinä häntä, Wilhelm! Jumala olkoon kanssanne! Asiani ovat kaikki järjestyksessä. Jääkää hyvästi! me tapaamme toisemme vielä ja onnellisempina."
"Olen huonosti palkinnut sinulle, Albert, mutta sinä annat minulle anteeksi. Olen häirinnyt kotisi rauhan, olen tuottanut epäluottamusta teidän välillenne. Jää hyvästi! tahdon poistaakin sen. Oi, että kuolemani tekisi teidät onnellisiksi! Albert, Albert! tee onnelliseksi enkelisi! Silloin olkoon Jumalan siunaus kanssasi."
Hän selaili illan kuluessa vielä paljon papereitaan, repi niitä rikki ja heitti uuniin, sinetöi muutamia paketteja ja osoitti ne Wilhelmille. Ne sisälsivät pieniä kirjoitelmia ja yksityisiä ajatelmia, joita olen muutamia nähnytkin, ja kun hän kello kymmenen tienoissa oli panettanut lisää puita uuniin ja käskenyt tuoda itselleen pullon viiniä, lähetti hän palvelijansa, jonka makuuhuone, samoin kuin talonväenkin, oli kaukana takarakennuksessa, levolle; poika menikin ja heittäysi riisuutumatta vuoteelle; isäntänsä oli näet sanonut, että kyytihevoset tulisivat jo ennen kello kuutta portille.
Jälkeen yhdentoista.
"Kaikki on niin hiljaista ympärilläni, niin tyyntä sielussani. Kiitän sinua, Jumala, että suot minulle näiksi viimeisiksi hetkiksi näin lämpimän mielen ja tämän voiman.
"Astun ikkunan ääreen, rakkahin, ja näen, oi, näen myrskyisten, ohitsekiitävien pilvien lomitse vielä kerran vilkahtavan jonkin yksinäisen tähden tuolla iäisellä taivaalla. Ei, te ette putoa! Ikiolento kantaa parmaillaan teitä ja minua. Näen Vaakasikermän keskitähden, tuon ihanimman kaikista tähdistä. Kun näin iltaisin lähdin luotasi, niin se seisoi, ovesta ulos astuessani, vastapäätä ylläni. Missä hurmauksen humalassa olen monet kerrat tähystellyt ylös sitä kohden! kuinka monesti olen kädet kohotettuina valinnut sen niiden autuushetkieni tunnukseksi ja pyhäksi muistomerkiksi! ja yhä vieläkin — oi Lotte, mikä ei muistuttaisi minua sinusta! kaikkiallahan olet ympärilläni, ja kyllästymättä, kuin lapsi, olen haalinut itselleni kaikkea pientä, minkä vain sinun kosketuksesi on pyhittänyt!