"Armas varjokuvasi! Lahjoitan sen sinulle takaisin, Lotte, ja pyydän, että kunnioitat sitä. Tuhannet, tuhannet suudelmat olen sille painanut, tuhannet tervehdykset olen nyökäyttänyt sille, kun lähdin ulos tai palasin kotiin.
"Olen kirjoittanut isällesi kirjelippusen ja pyytänyt, että hän suojelisi ruumistani. Kirkkotarhassa kasvaa, sen takakulmassa, peltoja käsin, kaksi lehmusta; niiden juurella tahtoisin levätä. Hän voi ja hän tekee sen ystävänsä puolesta. Pyydä sinäkin häntä. En tahdo vaatia, että hurskaat kristityt joutuisivat lepäämään tällaisen kurjan onnettoman rinnalla. Ah, soisin, että hautaisitte minut jonnekin tien varrelle tai yksinäiseen laaksoon johonkin, jotta saisivat pappi ja leviitta astua hautakiveni ohitse itseään siunaten, ja jotta joku laupias samarialainen saisi vuodattaa kyynelen puolestani.
"Nyt, Lotte! En kammo kohottaa tuota kamalaa maljaa, josta olen tyhjentävä kuoleman huumauksen! Sinä ojensit sen minulle, enkä minä epäröi. Kaikki! Kaikki! Tällä tapaa siis ovat kaikki elämäni toivot ja toiveet täyttyneet! Näin kylmänä, näin liikutuksettomana voin kolkuttaa kuoleman rautaporttia!
"Oi, että olisi ollut minulle suotu kuolla sinun puolestasi! Lotte, uhrautua sinun puolestasi! Rohkeana, iloisena kuolisin, jos voisin tuottaa sinulle jälleen levon ja elämänilon. Mutta oi, ainoastaan harvoille ja jaloimmille on suotu vuodattaa verensä omiensa puolesta ja sytyttää kuolemallaan uusi satakertainen elämä ystävilleen!
"Tässä puvussani, Lotte, tahdon tulla haudatuksi; sinä olet koskettanut sitä, olet pyhittänyt sen; olen pyytänyt isältäsikin sitä. Sieluni liihoittelee kirstuni yllä. Älkää tutkiko taskujani. Tämä vaaleanpunainen nauha, joka sinulla oli povellasi, kun ensimmäisen kerran näin sinut lastesi piirissä — oi, suutele heitä tuhannet kerrat ja kerro heille heidän onnettomasta ystävästään. Heitä armaita! on kuin näkisin heidät ympärilläni. Oi, kuinka nopeasti ja kuinka läheisesti liityin sinuun kohta! kuinka heti ensimmäisestä silmänräpäyksestä asti en enää osannut sinusta erota! — Tämän nauhan täytyy seurata minua hautaan. Syntymäpäivänäni lahjoitit sen minulle! Miten tuntuikaan sydämeeni kaikki tuo! — Oi, en aavistanut silloin, että tieni johtaisi tähän! — — Pysy tyynenä! minä rukoilen sinua, pysy tyynenä!
"Ne ovat ladatut — Kello lyö kaksitoista! Tapahtukoon se siis! —
Lotte! Lotte, jää hyvästi! jää hyvästi!"
Eräs naapuri näki ruudin välähdyksen ja kuuli laukauksen; mutta kun kaikki pysyi hiljaa, ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.
Aamulla kello kuudelta palvelija astuu kynttilä kädessä sisään. Hän tapaa isäntänsä maassa, vieressään pistoli ja verta. Hän huudahtaa, hän tarttuu häneen; Werther ei vastaa, hän on henkitoreissaan. Palvelija juoksee hakemaan lääkäriä, hakemaan Albertia. Lotte kuulee vedettävän ovikelloa, hänen joka jäsentänsä värisyttää. Hän herättää miehensä, he nousevat; palvelija kertoo itkien ja änkyttäen tapauksesta, Lotte vaipuu tainnoksissa Albertin eteen lattialle.
Kun lääkäri saapui onnettoman Wertherin luokse, tapasi hän hänet kuolemaisillaan maassa; valtimo tykytti vielä, mutta kaikki jäsenet olivat veltot. Hän oli ampunut läpi päänsä oikean silmän yläpuolelta; aivot olivat juosseet ulos. Aukaistiin lisäksi eräs suoni käsivarressa; siitä juoksi verta, hän hengitti vielä.
Tuolin käsipuulla olevasta verestä voitiin päättää, että hän oli tehnyt tekonsa istuen kirjoituspöytänsä edessä, että hän sitten oli vaipunut maahan ja kouristuksissaan vierittäytynyt ympäri tuolin. Hän makasi voimattomana selällään ikkunaan päin kääntyneenä, täydessä puvussaan, kengät jaloissaan ja yllään sininen takki ja keltaiset liivit.