Autuas oot sa, pienokainen,
Joka puitten lehvähillä,
Vienon juoman viehättämä,
Kuninkaana lauleskelet!
Sulla kaikki omanasi,
Minkä kedolla vaan keksit,
Kaikki, min vaan aika tuopi;
Elät rauhass' peltomiesten
Kesken, heidän ystävänään,
Kuolevaitten kunnioittama
Sulon kevään sulo enne!
Sua lempii runottaret,
Foibo itse lempiä täytyy,
Antoivat sull' hopeaäänen;
Sua ei saavuta myös vanhuus,
Runojain sa viisas sisar,
Lihatt', verett' syntynyt sa
Suruton maan tytär — melkein
Jumaloihin verrattava.
Nektaripisarat.
Kosk' Minerva, auttaaksensa
Armastaan Promeetteota,
Täytetyn toi nektarimaljan
Ales tuolta taivahalta,
Onneksi näät ihmisilleen,
Vuodattaakseen povihinsa
Aistoa kauno-taitehisin,
Astui näppärin hän jaloin.
Ettei Jupiter hänt' huomais,
Kallistuipa silloin malja,
Sekä tippui tilkallinen
Nestett' alas turpehesen.
Jopa joutui mesiläiset
Maistelemaan makeata;
Lensi pikaisesti perho
Myöskin tilkkaa saadaksensa;
Hirmuinen myös hämähäkki
Saapui esiin juoden vahvast.
Onneksensa nauttinehet
Ovat he ja muutkin pienot,
Ne kun, kuni ihmisetkin,
Nythän ovat osallisna
Suloisimpaan — taitehesen.
Mignon.
Maan tunnetko, miss' kukkii sitronat,
Kult' omenat miss' lehviss' hohtavat,
Miss' lauha tuul käy sinitaivaalta,
Nöyr' seisoo myrtti, laaker uljaana,
Sen tunnetko?
Niin, sinne kanssasi
Mun tekis mieli mennä, armaani.
Sa huoneen tunnet kattopylväillä?
Kas salit hohtaa, suojat väreissä,
Ja marmorkuvat mua tähtäilee:
"Mit', lapsi raukka, teki sulle he?"
Sen tunnetko?
Niin, sinne kanssasi
Mua haluttaapi, suojeliani.
Sa vuoren tunnet pilvipolkuineen?
Sumuissa pyrkii muuli edelleen;
Luolissa piilee lohikäärmeitä;
Jo syöstyy paasi, kuohut yllensä!
Sen tunnetko?
Niin, sinne meidänki
On tie! Siis matkaan jo mun isäni.
Laulaja.