Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Minä huomasin varsin hyvin, että asia käsitettiin paljon pahemmaksi kuin se oikeastaan oli, mutta tunsin sentään melkoista levottomuutta ajatellessani pelkän todellisen tilankin ilmitulemista. Vanha messiaaninen ystäväni astui vihdoin huoneeseen kyynelsilmin, tarttui käsivarteeni ja virkkoi: »Mieltäni kovin pahoittaa, että minun on tultava luoksenne sellaisen asian vuoksi. En olisi uskonut teidän voivan siinä määrin harhautua. Mutta mitä saakaan aikaan kehno seura ja huono esimerkki; siten voi nuori, kokematon ihminen joutua houkutelluksi askeleittain aina rikokseen asti.» — Minä en tiedä tehneeni mitään rikosta, vastasin minä, enkä myöskään olleeni kehnossa seurassa. — »Nyt ei ole kysymyksessä puolustautuminen», keskeytti hän puheeni, »vaan tutkimus ja teidän taholtanne vilpitön tunnustus». — Mitä tahdotte tietää? virkoin minä vastaan. — Hän istuutui, veti esiin paperiliuskan ja alkoi kysellä: '»Ettekö ole suositellut isoisällenne N.N:ää viran ehdokkaaksi?» — Minä vastasin: Olen. — »Missä olette häneen tutustunut?» — Kävelyretkillä. — »Kenen seurassa?» — Minä säpsähdin, sillä en halunnut mielelläni ilmiantaa ystäviäni. — »Vaikeneminen ei auta mitään», jatkoi hän, »sillä kaikki on jo riittävästi tiedossa.» — Mitä onkaan tiedossa? kysyin minä. — »Että tuon ihmisen on teille esitellyt eräs hänen kaltaisensa, nimittäin ———.» Tässä hän mainitsi minulle nimeltänsä kolme henkilöä, joita en ollut milloinkaan nähnyt enkä tuntenut, minkä kyselijälle heti ilmoitin. — »Väitättekö», jatkoi hän, »että nuo ihmiset ovat teille tuntemattomat, vaikka olette useita kertoja ollut heidän seurassansa!» — Niin ei suinkaan ole laita, vastasin minä, sillä, kuten jo sanoin, tunnen heistä ainoastaan ensinmainitun enkä ole häntäkään tavannut milloinkaan missään huoneessa. — »Ettekö ole ollut usein ———kadulla?» — En koskaan, vastasin minä. Tuo ei ollut ihan totuudenmukaista. Minä olin kerran saatellut Pyladesta armaansa luo, joka asui mainitun kadun varrella; mutta me olimme menneet sisään takaovesta ja jääneet puistorakennukseen. Senvuoksi katsoin voivani väistäen väittää, etten ollut käynyt itse kadulla.

Kelpo mies esitti vielä lisää kysymyksiä, joihin kaikkiin voin vastata kieltäen; minä näet en tietänyt mitään siitä, mitä hän tahtoi minulta kuulla. Vihdoin hän näytti harmistuvan ja virkkoi: »Te palkitsette kovin huonosti minun luottamukseni ja hyvän tahtoni; minä tulen teitä pelastamaan. Te ette voi kieltää, että olette noille henkilöille itselleen tai heidän rikostovereillensa kirjoittanut kirjeitä, sepittänyt esityksiä ja siten avustanut heidän pahoja kepposiansa. Minä tulen teitä pelastamaan, sillä kysymyksessä ei ole mikään vähempi kuin jäljennetyt käsikirjoitukset, väärät testamentit, salaa vaihdetut velkakirjat ja muut sentapaiset asiat. Minä en tule ainoastaan perheen läheisenä ystävänä, vaan myöskin esivallan nimessä ja käskystä, esivallan, joka sukulaisianne ja nuoruuttanne silmälläpitäen tahtoo säästää teitä ja muutamia muita nuorukaisia, jotka teidän tavallanne ovat joutuneet verkkoon houkutelluiksi.» — Herätti huomiotani, että hänen mainitsemiensa henkilöiden joukosta puuttuivat juuri ne, joiden kanssa olin seurustellut. Mainitut seikat ja asiain todellinen tila eivät yhteytyneet, ja minä voin yhä toivoa saavani varjella nuoria ystäviäni. Kelpo mies kävi kuitenkin yhä pakottavammaksi. Minä en voinut kieltää, että olin useina öinä tullut myöhään kotiin, että olin osannut hankkia itselleni portinavaimen, että minut oli useita kertoja nähty huvittelupaikoissa alempisäätyisten ja epäilyttäviltä näyttävien henkilöiden seurassa, että asiaan oli sekaantunut neitosia, sanalla sanoen: näytti tulleen ilmi kaikki, paitsi nimiä. Tuo rohkaisi minua järkähtämättä vaikenemaan. — »Älkää salliko minun lähteä näine hyvineni», virkkoi kelpo ystävä. »Asia ei siedä viivytystä; kohta minun jäljessäni tulee toinen, joka ei jätä teille niin laajaa liikkumisalaa. Älkää pahentako muutenkin huonoa asiaa uppiniskaisuudellanne.»

Nyt minä kuvailin kelpo serkut ja Gretchenin erikoisen elävästi mieleeni: minä näin heidät vangittuina, kuulusteltuina, rangaistuina, ylenkatsottuina, ja samassa välkähti salamana sielussani se ajatus, että vaikka serkut olivatkin minua kohdelleet täysin moitteettomasti, he sittenkin olivat voineet olla osallisina sellaisissa pahoissa juonissa, varsinkin vanhin, joka ei ollut minua milloinkaan oikein miellyttänyt, joka aina palasi myöhemmin kotiin eikä tietänyt kertoa paljoakaan ilahduttavaa. Minä pidätyin kuitenkin yhä tunnustamasta, — En tiedä puolestani tehneeni mitään pahaa, joten voin siinä suhteessa olla levollinen; mutta mahdotontahan ei ole, että ne, joiden kanssa olen seurustellut, ovat saattaneet tehdä itsensä syypäiksi lainvastaiseen menettelyyn. Etsittäköön heidät, löydettäköön, todistettakoon syyllisiksi ja rangaistakoon; minä en voi toistaiseksi mitenkään itseäni soimata enkä myöskään tahdo tehdä mitään pahaa niille, jotka ovat kohdelleet minua ystävällisesti ja hyvin. — Hän ei antanut minulle tilaisuutta puhua loppuun asti, vaan huusi hieman kiihtyneenä: »Niin, heidät löydetään. Kolmessa talossa niillä konnilla oli kokoontumispaikka. (Hän mainitsi kadut ja talot, ja pahaksi onneksi oli niiden joukossa sekin, jossa minä olin tavannut käydä.) Ensimmäinen pesä on jo tutkittu», jatkoi hän, »ja tällä hetkellä tutkitaan toiset. Muutamassa tunnissa selviää kaikki. Pelastakaa itsenne rehellisellä tunnustuksella oikeudellisesta tutkinnosta, vastakkaiskuulustelusta ja muista yhtä ilkeistä asioista.» — Talo oli mainittu. Nyt katsoin vaikenemisen käyneen hyödyttömäksi ja voinpa toivoa, että viattomain kohtaustemme kuvaileminen voisi hyödyttää heitä vielä enemmän kuin itseäni. — Istuutukaa, huudahdin minä noutaen hänet ovelta takaisin: minä kerron teille kaikki siten keventääkseni sekä omaa että teidän sydäntänne. Yhtä vain pyydän: älkää tästä lähtien vähimmässäkään määrässä epäilkö tiedonantojeni todenperäisyyttä.

Nyt minä kerroin ystävälle koko asiaintilan, aluksi rauhallisesti ja hillitysti; mutta mitä enemmän palautin mieleeni henkilöitä, esineitä ja tapahtumia ja tunsin olevani velvollinen uskomaan monta viatonta iloa, monta hilpeätä nautintoa rikosoikeuden huostaan, sitä tuimemmaksi kävi kipeä tuntoni, niin että vihdoin purskahdin itkemään ja antauduin kerrassaan kiihtymyksen! valtaan. Kuulusteleva ystäväni, joka toivoi varsinaisen salaisuuden nyt olevan ilmaantumassa (hän näet otaksui tuskani merkitsevän sitä, että olin aikeissa vastenmielisesti tunnustaa jotakin hirveätä) ja jolle oli mitä tärkeintä saada asiasta täysi selko, yritti parhaansa mukaan minua tyynnyttää. Se tosin onnistui hänelle vain osittain, mutta kuitenkin sikäli, että voin hädin tuskin kertoa tarinani loppuun. Vaikka olikin tyytyväinen tapahtumain viattomuuteen, hän kuitenkin vielä hieman epäili ja esitti uusia kysymyksiä, jotka minua jälleen kiihdyttivät ja saivat tuskan ja raivon valtaan. Minä vakuutin vihdoin, ettei minulla ollut enää mitään sanottavaa ja selitin hyvin tietäväni, ettei minun tarvinnut mitään pelätä, koska olin syytön, hyvän perheen lapsi ja voin käytellä edukseni hyviä suosituksia; mutta noita toisia, jotka voivat olla yhtä viattomat, ei varmaankaan uskottaisi eikä muutenkaan suosittaisi. Selitin samalla, että ellei heitä säästettäisi samoinkuin minua, ellei jätettäisi rankaisematta heidän mielettömyyksiänsä ja annettaisi anteeksi heidän vikojansa, jos heitä kohdeltaisiin vähänkin sydämettömästi ja väärin, niin minä surmaisin itseni kenenkään saamatta minua estää sitä tekemästä. Tässäkin suhteessa ystävä koki minua rauhoittaa, mutta minä en häneen luottanut ja olin hänen vihdoin poistuessaan mitä kamalimmassa tilassa. Minä soimasin nyt itseäni siitä, että olin asian kertonut ja saattanut kaikki seikat ilmi, aavistin, että lapselliset teot, nuorekkaat kiintymykset ja tuttavallisuudet tulkittaisiin aivan toisin ja että minä kenties voisin tähän juttuun kietoa kelpo Pyladeen ja syöstä hänet siten ankaraan onnettomuuteen. Kaikki nämä ajatukset tunkeutuivat toinen toisensa jälkeen eloisina mieleeni, tuimensivat ja kiihtivät tuskaani, joten en surkeudessani tietänyt mitä tehdä, heittäydyin pitkäkseni ja kostutin kyynelilläni lattiaa.

En tiedä, kuinka kauan lienen siinä maannut, kun sisareni astui huoneeseen, säikähti nähdessään asentoni ja teki parhaansa saadakseen minut nousemaan. Hän kertoi minulle, että eräs kaupunginhallituksen jäsen oli isän luona alakerrassa odottanut kotiystävän paluuta ja että molemmat herrat, vähän aikaa suljettujen ovien takana oltuansa, olivat yhdessä poistuneet ja mennessään jutelleet erittäin tyytyväisinä, jopa nauraenkin, ja sisar luuli kuulleensa heidän sanovan: sepä oikein hyvä, koko juttu ei merkitse mitään. — »Eipä kylläkään», huudahdin minä hypähtäen seisaalleni, »asia ei merkitse mitään minulle, meille, sillä minä en ole mitään rikkonut, ja jos olisinkin, niin minut kyllä osattaisiin pelastaa vaarasta; mutta nuo toiset, nuo toiset», huudahdin minä, »kuka ryhtyykään heitä auttamaan!» — Sisareni yritti minua lohduttaa esittämällä seikkaperäisesti sitä väitettä, että jos tahdottiin pelastaa ylhäisemmät, täytyi heittää huntu alhaisempienkin syyksi luettavien rikkomusten yli. Tuo kaikki ei auttanut mitään. Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun minä jälleen antauduin tuskani valtoihin ja herättelin mieleeni vuoroin kiintymykseni ja intohimoni, vuoroin nykyisen ja mahdollisen onnettomuuden kuvia. Minä kerroin itselleni tarinan toisensa jälkeen, näin vain onnettomuutta onnettomuuden takana ja osasin kuvitella varsinkin Gretchenin ja itseni ylen onnettomiksi.

Kotiystävämme oli käskenyt minua pysyttelemään huoneessani ja olemaan keskustelematta asiasta kenenkään muun kuin omaisteni kanssa. Siihen minä suostuin mielelläni, sillä halusin mieluimmin olla yksin. Äitini ja sisareni kävivät tavan takaa minua katsomassa ja osasivat kaikenlaisen hyvän lohdutuksen avulla minua mitä pontevimmin tukea; saapuivatpa he jo seuraavana päivänä nyt paremmin asiaan perehtyneen isän puolesta tarjoamaan minulle täydellistä amnestiaa. Minä tosin otin kiitollisena sen vastaan, mutta kieltäydyin jäykästi suostumasta hänen ehdotukseensa, että lähtisin hänen kerallansa kävelemään ja katsomaan valtamerkkejä, joita nyttemmin uteliaille näytettiin. Minä vakuutin, etten tahtonut tietää mitään maailmasta enempää kuin roomalaisesta valtakunnastakaan, ellen sitä ennen saisi kuulla, kuinka tuttavaraukkani olivat selviytyneet tuosta harmillisesta jutusta, josta ei tulisi koitumaan minulle enempiä seurauksia. He eivät tietäneet siitä mitään sanoa ja jättivät minut yksin. Seuraavina päivinä sentään vielä joitakin kertoja yritettiin saada minua lähtemään kotoa ja näkemään julkisia juhlallisuuksia. Kaikki suotta! Minua ei liikuttanut suuri hovijuhlien päivä, eivät monien säädynylennysten tapahtumat, eivät keisarin ja kuninkaan tarjoamat julkiset ateriat, ei mikään. Pfalzin vaaliruhtinas kävi kunniatervehdyksellänsä molempien majesteettien luona, he kävivät vuorostaan vaaliruhtinaitten luona, kaikki ajoivat viimeiseen vaaliruhtinaiden kokoukseen järjestääkseen jäljelläolevat asiat ja uudistaakseen vaaliyhdistyksen, mutta mikään ei voinut minua houkutella esiin intohimoisesta yksinäisyydestäni. Minä annoin kiitosjuhlan kellojen soida, keisarin mennä kapusiinikirkkoon, vaaliruhtinaiden ja keisarin matkustaa pois astumatta sen vuoksi askeltakaan huoneestani. Miten ankarasti tykit lähtiäisiksi jyrisivätkin, minua ne eivät liikuttaneet, ja kun ruudinsavu hälveni ja kaiku hiljeni, oli samassa koko tuo ihanuus minun sielustani häipynyt.

Minua ei nyt tyydyttänyt mikään muu kuin viheliäisyyteni vatvominen ja sen tuhatkertaiset kuvitellut monistelut. Koko keksintäkykyni, runo- ja puhetaitoni oli keskittynyt tuohon kipeään kohtaan uhaten juuri tämän elonvoimaisuutensa nojalla kietoa ruumiin ja sielun parantumattoman sairauden pauloihin. Tässä murheellisessa tilassa ei minusta tuntunut enää mikään toivottavalta, ei mikään tavoitettavalta. Toisinaan minut tosin valtasi sanomaton halu saada tietää, kuinka oli ystäväparkani ja rakastettuni laita, mitä lähempi tutkimus oli tuonut ilmi, oliko heidät havaittu syypäiksi tuohon rikokseen vaiko syyttömiksi. Tämänkin minä kuvailin mieleeni mitä monipuolisimmin ja yksityiskohdittain pitäen heitä viattomina ja ylen onnettomina. Toisena hetkenä minä toivoin vapautuvan! tästä epätietoisuudesta ja kirjoitin kiivaita, uhkaavia kirjeitä kotiystävälle kehoittaen häntä olemaan salaamatta minulta asian myöhempiä vaiheita. Toisena hetkenä minä ne revin, koska pelkäsin saavani kuulla onnettomuuteni kovin selvästi lausuttuna enkä tahtonut jäädä vaille sitä haaveellista lohdutusta, joka oli minua tähän saakka vuoroin kiduttanut, vuoroin rohkaissut.

Niin minä vietin päiväni ja yöni suuren levottomuuden vallassa, raivoten ja uupuen, joten lopulta tunsin itseni onnelliseksi, kun minua kohtasi melkoisen ankara ruumiillinen sairaus, jonka vuoksi oli kutsuttava lääkäri ja koetettava kaikin tavoin minua rauhoittaa. Se luultiin yleensä voitavan tehdä vakuuttamalla minulle pyhästi, että kaikkia tuohon rikokseen enemmän tai vähemmän sekaantuneita oli kohdeltu mitä sääliväisimmin, että lähimmät ystäväni, jotka oikeastaan olivat melkein ihan viattomat, olivat päässeet lievillä nuhteilla ja että Gretchen oli poistunut kaupungista palaten takaisin kotiseudullensa. Viimeksimainitun asian kertomista viivytettiin kauimmin, ja se ei vaikuttanutkaan minuun parhaimmin: minä näet en voinut sitä käsittää vapaaehtoiseksi poistumiseksi, vaan arvasin sen häpeälliseksi kartoitukseksi. Ruumiillista ja henkistä tilaani se ei parantanut; vasta nyt alkoikin todellinen tuska, ja minulla oli kyllin aikaa itseäni kiduttaen kuvitella mitä eriskummallisin romaani murheellisine tapahtumineen ja välttämättömine traagillisine ratkaisuineen.