Jätettyämme salaisuuksien tietäjän yksinäisyyteensä me kiiruhdimme — oli näet jo ehtinyt tulla myöhä — Friedrichsthalin lasitehtaalle, missä opimme ohimennen tuntemaan erään kaikkein tärkeimpiä ja ihmeellisimpiä inhimillisen taidon toimintamuotoja.
Melkein vielä enemmän kuin nämä merkittävät kokemukset herättivät meissä nuorissa miehissä mielenkiintoa eräät hupaiset seikkailut ja pimeän tullen Neukirchin lähistöllä näkemämme yllättävä ilotulitus. Samoinkuin muutamana aikaisempana yönä Saarin rantamilla hohtoiset kiiltomatopilvet kallion ja pensaiden välillä leijuivat vaiheillamme, samoin kohosi nyt kipinöivistä uuninpiipuista näkyviimme hupainen ilotulitus. Myöhään yöllä me astuimme laakson pohjukassa sijaitseviin sulattoihin ja silmäilimme mielihyvin näiden lautaluolien omituista puolihämärää, joka sai ainoan, viheliäisen valaistuksensa hehkuvan uunin vähäisestä aukosta. Veden ja sen käyttämien palkeiden aiheuttama melu, kamalasti suhiseva ja viheltävä tuulivirta, joka sulaan malmiin syöksyen huumaa korvat ja hämmentää aistit, ajoi meidät vihdoin poikkeamaan Neukirchiin, joka on rakennettu vuoren rinteelle.
Päivän monenlaisista kokemuksista ja levottomuudesta huolimatta minä en voinut vielä saada lepoa. Jätin ystäväni onnellisen unen helmaan ja lähdin korkeammalla sijaitsevaan metsästyslinnaan. Se silmäilee kauas yli vuorten ja metsien; joiden ääriviivat ovat ainoastaan kirkasta yötaivasta vasten havaittavissa, mutta joiden laajuudesta ja syvyydestä katseeni ei saanut selkoa. Yhtä tyhjänä kuin yksinäisenäkin seisoi hyvin säilynyt rakennus; ei löytynyt linnanvartijaa enempää kuin yhtään metsästäjääkään. Minä istuin suurten lasiovien edessä portailla, jotka kiertävät koko pengermää. Siellä, keskellä vuorimaata, metsäisen, himmeän maan yläpuolella, joka kesäyön heleätä taivaanrantaa vasten näytti sitäkin himmeämmältä, hohteleva tähtikumo pääni päällä, minä istuin hylätyssä tienoossa kauan omassa seurassani, mielessä yksinäisyydentunto, jonka vertaista en luullut milloinkaan kokeneeni. Kovin miellyttävänä yllätyksenä kajahti niinollen etäältä parin metsätorven ääni, joka balsamintuoksun tavoin yht’äkkiä loi elämää rauhalliseen ilmakehään. Silloin elpyi minussa eloon armaan olennon kuva, jonka näiden matkapäivien monet hahmot olivat työntäneet taka-alalle. Se kirkastui kirkastumistaan ja ajoi minut takaisin majataloon, missä ryhdyin toimenpiteisiin lähteäkseni matkaan — mahdollisimman varhain seuraavana aamuna.
Paluuretkeä me emme käyttäneet hyväksemme siinä määrin kuin tulomatkaa. Niinpä me kiiruhdimme Zweibrückenin läpi, joka kauniina ja huomattavana hallituskaupunkina olisi sekin hyvin ansainnut huomiotamme. Me silmäsimme ohimennen suurta, korutonta linnaa, laajoja, säännöllisin lehmusistutuksin koristettuja, ratsujen totuttamista varten hyvin järjestettyjä puistikoita, suuria tallirakennuksia ja porvaritaloja, jotka ruhtinas oli rakennuttanut antaakseen ne arpoa pois. Kaikki tämä, samoinkuin asukkaiden, varsinkin rouvien ja tyttöjen puku ja käytös, ilmaisi etäisiä suhteita ja toi havainnollisesti ilmi Pariisin aikaansaaman vaikutuksen, joka pakostakin tuntui jo pitkät ajat kaikkialla Reinin toisella puolen. Me kävimme myös kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa herttuallisessa kellarissa, joka on avara, suurilla ja taidokkaasti valmistetuilla tynnyreillä varustettu. Me jatkoimme matkaa ja havaitsimme maan lopulta samanlaiseksi kuin Saarbrücken seuduilla: jylhien, kolkkojen vuorten välissä harvoja kyliä; täällä katse oppi olemaan viljaa etsimättä. Hornbachin sivuitse me nousimme Bitschiin, joka sijaitsee siinä huomattavassa paikassa, missä vedet jakaantuvat: osa suuntautuu kohti Saaria, toinen kohti Reiniä. Jälkimmäisiä me lähdimme pian noudattelemaan. Emme kumminkaan voineet olla tarkastelematta erittäin kauniisti vuoren ympärille kiertyvää pientä Bitschin kaupunkia ja ylempänä sijaitsevaa linnoitusta, joka on osaksi kalliolle rakennettu, osaksi kallioon hakattu. Maanalaiset suojat ovat erikoisen merkilliset: siellä on riittävästi olosijaa suurelle joukolle ihmisiä ja eläimiä, kohtaapa siellä vielä suuren, sotaväen harjoituksiin soveltuvan holvin, myllyn, kappelin ja kaikkea muuta, mitä maan alla voitaisiin kaivata, jos pinnalla oleskeleminen kävisi epävarmaksi.
Sitten me kuljimme pitkin alassyöksyvien purojen rantaa Bärentalin halki. Molemmilla kukkuloilla olevat sankat metsät ovat käyttämättömät. Siellä lahoaa päälletysten tuhansia runkoja, ja lukemattomia nuoria taimia itää puolittain mädänneitten esivanhempien juurilla. Täällä sattui eräiden jalankäyvien seuralaisten kanssa keskustellessamme jälleen korviimme Dietrichin nimi, jota olimme jo usein kuulleet näissä metsäseuduissa kunnioittaen mainittavan. Tämän miehen toimeliaisuus ja taitavuus, hänen rikkautensa ja sen käyttely, kaikki näytti olevan tasapainossa; hän voi täydellä syyllä iloita hankkimastansa, jota kartutti, ja nauttia ansaitsemaansa, jota varmisti. Mitä enemmän olen maailmaa nähnyt, sitä enemmän olen yleisesti kuuluisien nimien lisäksi iloinnut erikoisesti niistä, joita yksityisissä seuduissa mainitaan kunnioituksen ja rakkauden tuntein. Niinpä sain täälläkin hieman kyselemällä varsin helposti tietää, että von Dietrich oli muita aikaisemmin osannut menestyksellisesti käyttää hyväksensä vuoriston aarteita, rautaa, hiiltä ja puuta, ja oli työllänsä hankkinut itselleen yhä lisääntyvän varallisuuden.
Niederbronn, johon sitten saavuimme, kelpasi sekin sitä todistamaan. Hän oli ostanut tämän pienen paikkakunnan Leiningenin kreiveiltä ja muilta osallisilta rakennuttaakseen seudulle huomattavia rautatehtaita.
Näissä jo roomalaisten rakentamissa kylpypaikoissa minua huuhteli muinaisajan henki, jonka kunnianarvoisat jäännökset aivan ihmeellisesti hohtelivat näkyviini talonpoikaistalojen taloudellisen sälyn ja kojeiden keskeltä korkokuvien ja muistokirjoitusten, pylväänpäiden ja -runkojen kappaleina.
Lähellä sijaitsevaan Wasenburgiin noustessamme minä sain vielä tilaisuuden kunnioittavasti tarkastella linnan erään sivun perustuksena olevaan valtavaan kallioon piirrettyä hyvin säilynyttä kirjoitusta, joka kertoo Merkuriukselle annetun lupauksen täyttämisestä. Itse linna sijaitsee äärimmäisellä Bitschistä tasankomaata kohti jatkuvalla vuorella. Sen muodostavat roomalaisten jäännösten pohjalle rakennetun saksalaisen linnan rauniot. Tornista näkyi jälleen koko Elsass, ja tuomiokirkon selvästi esiinpistävä huippu merkitsi Strassburgin asemaa. Lähinnä levisi kuitenkin Hagenaun metsä, jonka takaa kaupungin tornit kohosivat aivan selvästi näkyviin. Sinne paloi mieleni. Me ratsastimme Reichshofenin läpi, jonne Dietrich oli rakennuttanut melkoisen linnan, ja kun olimme Niedermodernin kukkuloilta katselleet Hagenaun metsän laitaa pitkin suikertavan pienen Moder-joen miellyttävää juoksua, niin minä jätin ystäväni naurettavaan kivihiilenkatselmukseen, joka olisi Dudweilerissä epäilemättä ollut hieman vakavampi asia, ja ratsastin halki Hagenaun pitkin oikoteitä, jotka kiintymykseni minulle jo neuvoi, rakkaaseen Sesenheimiin.
Kaikki nuo jylhän vuoriseudun, enempää kuin heleän, hedelmällisen, hilpeän tasangonkaan näköalat eivät voineet kiinnittää sisäistä katsettani, joka oli suunnattu rakastettavaan, viehättävään esineeseen. Tälläkin kertaa tuntui minusta paluu miellyttävämmältä kuin menomatka, koska se toi minut jälleen lähelle naishenkilöä, johon olin sydämestäni kiintynyt ja joka ansaitsi yhtä paljon kunnioitusta kuin rakkauttakin. Ennenkuin johdan ystäväni hänen maalaisasumukseensa, olkoon minun suotu mainita eräs seikka, joka osaltansa suuressa määrin elähdytti ja lisäsi kiintymystäni sekä sen minulle suomaa tyydytystä.
Kun tietää, kuinka olin Frankfurtissa elellyt, millaisia tutkimuksia harrastanut, niin arvaa, missä määrin olin takapajulla uudemman kirjallisuuden tuntemisessa. Oleskeluni Strassburgissa ei voinut minua siinä suhteessa hyödyttää. Sitten saapui Herder ja toi laajojen tietojensa ohella vielä useita apukeinoja ja lisäksi uudempia teoksiakin mukanansa. Erikoisesti hän kiitteli meille »Wakefieldin maapappia» oivalliseksi teokseksi, jonka aikoi meille esittää itse lukemalla sen meille saksalaisena käännöksenä.