ANTONIO. On kyllä mieluista noin askartaa vain itsessään, mut liekö hyödyllistä. Ei itsestänsä tuta ihminen voi sisintään: hän liiaks suuruutensa tai pienuutensa mittaa omin mitoin. Vain muista itseään hän oppii, kukin vain elämästään tietää, mitä on hän.
TASSO.
Ma kunnioittain yhdyn sanoihis.
ANTONIO. Kai sentään sulle jotain aivan toista, kuin minulle, ne sanat merkitsee.
TASSO. Näin emme toisiamme lähene. Et viisaasti, et oikein tee, jos väärin tahallas jotakin sä käsität, ken liekin hän. Ei tarpeen sana ollut ois prinsessan, sun tunsin helposti: sä, tiedän, hyvää tahdot ja saat aikaan. Ei sulle oma kohtalos tuo huolta; sa muita ajattelet, muita autat; ei elon oikullinen aaltoilu vie rintas rauhaa. Näin sun käsitän. Mik' oon ma, etten etsis seuraasi? Mull' eikö syytä palavasti pyytää murua edes sala-aarteistasi? Et kadu, tiedän sen, jos avaat mieles, ja tiedän: ystäväin oot, jos mun tunnet, —sit' oonkin ystävää mä kaivannut. En häpeile, ett' olen kokematon ja nuori. Pääni ympärillä tyynnä viel' lepää vastaisuuden kultapilvi. Mies jalo, minut povellesi paina ja elon kohtuulliseen nautintoon mun ohjaa malttamaton mieleni!
ANTONIO. Yhdessä hetkessä jo vaadit, minkä vain kypsäll' antaa harkinnalla aika.
TASSO. Saa aikaan hetkessäkin rakkaus, mit' tuskin koskaan ponnistus ja vaiva. En sitä pyydä vain, mut vaadinkin. Vetoan sinuun hyveen nimessä, mi liittoon vaatii kunnon ihmisiä. Yks nimi mun viel' oisko mainittava? Niin toivoo, tahtoo ruhtinatar—, hän, Eleonora, ystäviks sois meidät. Oi, täyttäkäämme hänen toivonsa! Luo jumalaisen yhdess' astukaamme omistain hälle kaiken pyrintömme, hänelle teon arvokkaimman tehden.
—Siis vielä: täss' on käteni! Se ota! Äl' enää hylkää, älä kieltäydy, oi jalo mies, suo mulle nautinto, tuo kunnon miehen kaunein: paremmalleen ehdotta, luottavaisna antautua.
ANTONIO. Jo kiidät täysin purjein! Tottuneen sa näytät voittamaan, tiet avaroina, leveinä portit eessäs näkemään. Suon kaiken arvon, kaiken onnen sulle mä mielisti; mut liian selvään näen: on vielä suuri juopa välillämme.
TASSO. On ero vuotten, arvon koetellun, ei tahdon alttiin, siinä kilpaan astuu.
ANTONIO. Ei tahto loihdi töitä syntymään, tien liian lyhyeksi rohkeus arvaa. Päämäärän saavuttanut seppelöidään, ja ansio jää usein seppeleettä. Vaikk' onhan seppeleitä köykäisiä, on monenlaisia: niit' ilman vaivaa voi usein saada huvikävelyllä.