LEONORA. En ymmärrä sua, ystäväni, noin kun puhut. Itses mulle selitä! Tuon jyrkän miehen loukkausko sinuun niin koski, että itseäs ja meitä käsität väärin. Mulle mieles avaa.
TASSO. Mua loukattu ei ole, näethän mun rangaistuna, koska loukkasin. Sanojen solmut vaivatta ja pian saa auki kalpa, vaan ma olen vanki. Sa tuskin tiedät—hento ystävä, tät' älä säikähdä—: sä ystäväsi nyt vankilassa tapaat. Ruhtinas mua niinkuin koulupoikaa kurittaa. En voi, en tahdo kanssaan kiistaa käydä.
LEONORA.
Sä näytät ylenmäärin kiihtyneeltä.
TASSO. Niin heikoksi, niin lapseksiko luulet mun, että runnella vois tällainen tapaus minut? Se, mi tapahtui, niin syvään ei mua loukkaa, mutta se mua loukkaa, mitä merkitsee se mulle. Kadehtijani, vihamieheni vain vallitkoot! On selvä taistotanner!
LEONORA. Sa aivan väärin monta epäilet, siit' itse olen varmuutehen päässyt. Ei vihaa sinua Antoniokaan, kuin väität. Tänäinenkin selkkaus—
TASSO. Sen jätän täysin syrjään, muistan vain Antonion, millainen hän oli ja on edelleen. Mua tuskastutti aina tuo jäykkä viisaus, kun alituiseen hän mestaria näytteli. Sensijaan, ett' tutkis, eikö äly kuulijan käy oikeata suuntaa itsestäänkin, hän sulle paljon opettaa, min tunsit sa paremmin ja syvemmin, ja sanaa sun sanomaasi hän ei kuulekaan, hän aina sinut väärinymmärtää. Kuin raskas väärinymmärrys, mi puhuu vain hymyin ylpein, ylimielisin! Niin vanha viel' en ole enkä viisas, ett' ois mun vastaan hymyiltävä vain ja kärsittävä. Ei ois tälleen voineet välimme jäädä, meidän kerran ois ne ollut rikottava kuitenkin. Ne ajanpitkään pahenneet viel' oisi. Vain yhden herran tunnen, hänet, jolta saan ravintoni, häntä mielelläni ma seuraan, muit' en mestareita pyydä. Mies vapaa tahdon aatoksissa olla ja runoilussa; toiminnassa meitä maailma yllin kyllin rajoittaa.
LEONORA.
Hän sinust' usein kunnioittain puhuu.
TASSO. Kai paremminkin: säästäin, älykkäästi. Se juuri suututtaa mua; osaahan niin laskein sanansa hän sovittaa, ett' ylistyksensä on parhain moite ja ettei mikään enemmän sua loukkaa, ei syvemmin, kuin hänen kiitoksensa.
LEONORA. Kunp' oisit kuullut, ystävä, kuin puhui hän usein sinusta ja kyvystäs, min luonto hyvyydessään ennen muita soi sulle. Mitä olet, omistat, hän varmaan tuntee ja suo arvon sille.
TASSO. Oi, usko mua, itsekäs ei mieli voi välttää kateuden ahdistusta. Mies sellainen suo anteeks toiselle kyll' omaisuuden, säätyarvon, maineen, näin miettien: sull' on se myös, jos tahdot, jos kestät vielä, jos sua onni suosii. Vaan mitä luonto yksin suo, mit' ei voi koskaan mikään tahdonponnistus tai vaivannäkö saavuttaa, ei kulta, ei miekka eikä äly, kestävyys voi vallata, sit' ei hän anteeks anna. Hän soisko mulle sen? Hän, jäykkämieli, jok' uskoo runotarten suosion uhalla saavansa, ja kootessaan mont' eri runoilijain ajatusta jo luulee runoilijaks itseään? Hän mulle ruhtinaankin suosion sois paljon ennen—vaikka halukkaasti sen pitäis yksinkin,—kuin lahjan, minkä nuo taivaiset soi orvon osaksi.