LEONORA.
Jos hyödykses se koituu, kyllä varmaan.
TASSO.
Mua yhä suosineeko ruhtinas?
LEONORA.
Voit tyynnä luottaa jaloon mieleensä.
TASSO.
Ja prinsessanko yksin jätämme?
Sä lähdet, ja vaikk' en mä paljon ole,
jotakin sentään, tiedän, hälle olin.
LEONORA. Jos kaukanakin, seura armas meille on ystävämme, onnen saavuttanut. Ja hyvin käy: sun näen onnellisna, et täältä lähde mielin karvahin. Sua tapaamaan sai ruhtinas Antonion, jok' itse moittii omaa katkeruuttaan, mi loukkas sua. Tyynnä saapuu hän ja tyynnä hänet vastaanota, pyydän.
TASSO.
Voin joka hetki häntä vastaan käydä.
LEONORA. Ja taivas suokoon, rakas ystävä, ett' avaan silmäs täällä ollessasi: ei kukaan koko isänmaassasi sua vihaa, salaa pilkkaa, vainoa! Sa varmaan erehdyt, ja vaikka muutoin loit runos muiden iloksi, nyt sentään luot kumman kudoksen, ja itseäs vain loukkaat niin. Teen puolestani kaikki sen hävittääkseni, jott' iloiten ja vapaana voit käydä elon tietä. Voi hyvin! Kohta hyvää sanaa varron.
KOLMAS KOHTAUS.
TASSO (yksin). Mun tunnustaako pitäis: kukaan mua ei vihaa, vainoa, ja kaikki vilppi ja kaikki salajuonten kudokset on omain aivojeni kuvitusta! Mun tunnustaako pitäis: väärin luulen ja vääryyttä teen miehille, jotk' ei sit' ansaitse. Niin tehdä hetkellä, mi täysin tuopi päivän valkeuteen mun oikeuteni sekä muiden vilpin! Mun täytyis syvään tuntea, kuin mielin avoimin mulle tarjoo suosionsa mun ruhtinaani, lahjat runsaat mulle hän antaa, vaikka liian heikkona mun vihaajaini silmäns' soentaa ja kahlehtia kätensä hän sallii!
—Hän petetyks ei itseään voi nähdä, mä heit' en pettureiksi todistaa; ja jotta rauhass' itseään hän pettäis, he häntä mukavimmin pettää vois —vain siksi nöyrtyin väistyä mun täytyy!