ANTONIO. Siis kylmin mielin, täysin tietoisena sua pitääkö mun vahingoittaa kohta?
TASSO.
Sen huolen tahdon säästää sinulta.
Nuo sanasi mua eivät pidätä!
Mun vapaaks julistit, ja tämä ovi,
mi vie luo ruhtinaan, on avoin mulle.
Valita sinun annan. Toinen meistä!
Pois lähtee ruhtinas. Ei hetkeäkään
saa hukata. Tee pian valintasi
Kuin käyneekin, mä menen, ellet sinä.
ANTONIO.
Vain vähän aikaa suo mun pyytää sulta,
ja paluuta vain varro ruhtinaan!
Mut tältä päivältä se jätä!
TASSO. En, en tältä hetkeltä, jos mahdollista! Tää marmorinen permanto jo polttaa mun jalkapohjiani; mieleni ei ennen rauhaa saa kuin riennostani tien vapaan tomu ilmaan kohoaa. Sua pyydän! Nääthän kuinka sopimaton ma valtiaani kanssa puhumaan olisin tällä hetkellä; sä nääthän—salata sit' en tahdo—: itseäni en tällä hetkellä voi ohjata, ei mikään muukaan mahti sitä voi. Vain kahleet mua voivat pidättää! Alfonso tyranni ei ole, minut hän vapautti. Kuin mielelläni muutoin ma noudatinkaan hänen sanaansa! En voi ma tänään totella. Vain tänään vapaus suokaa mulle, jotta taas mun selkeneisi sieluni! Ma pian luo velvoitusteni taas palajan.
ANTONIO.
Mun epäröimään saat. Mit' osaan tehdä?
Mä erhetyksen huomaan tarttuvan.
TASSO. Jos mun sua uskottava on, jos suot sa mulle hyvää, niinpä toimeen saa se mitä toivon mä, min sinä voit! Mun silloin päästää ruhtinas, ja mitään en suosiostaan silloin kadota. Sua siitä mielelläni kiittäisin. Vaan jos on vanhaa kaunaa povessasi, jos pois mun tahdot ajaa hovista, jos väärään suuntaan iäks ohjata mun kohtaloni tahdot, avutonna maailmaan avaraan mun karkoittaa, —jää mielipiteesees ja estä mua!
ANTONIO. Oi Tasso, koska kuitenkin mun täytyy sua vahingoittaa, niinpä valitsen sun valitsemas tien. Ken erehtyy, sen lopputulos näyttäköön! Pois pyrit! Tään sanon edeltä: oot tuskin selin sä tähän taloon kääntynyt, kun vaatii taas tänne sydämes, mut eteenpäin sua itsepäisyys ajaa; tuska vartoo sua Roomassa, ja hätä, masennus, et pääse määrääs siellä etkä täällä. Mut täll' en enää neuvoa sua tahdo; vain sanon ennakolta, kuinka käy, ja samoin ennakolta kehoitan sua minuun turvaamaan, jos pahoin käy. Nyt ruhtinaalle puhun, niinkuin vaadit.
VIIDES KOHTAUS.
TASSO (yksin). Niin, mene vain ja mene varmana, ett' osaat taivuttaa mun puheellasi! Mä teeskentelyn opin, suuri oothan sa mestari, ja minä oppivainen. Niin elon pakko meidät noiksi pukee ja noiksi tekeekin, joit' ylpeästi me halveksia voisimme. Nyt selvä on mulle koko hovijuonen kudos. Antonio pois häätää tahtoo minut, vaan häätäjält' ei näyttää. Puhu säälin ja viisauden suull', ett' oikein nähtäis, kuin sairas, kuinka mahdoton ma olen! Hän holhoojaksi ryhtyy, alentaakseen niin minut lapseksi, kun pakoittaa ei voinut orjaks. Siten ruhtinaan ja prinsessan hän katseet sumentaa.
—On minut säilytettävä, hän tuumii, minulle soihan luonto kalliin lahjan; vahinko vain: se jaloon lahjaansa myös monta pahaa heikkoutta liitti, —niin rajun ylpeyden ja synkän mielen ja liiallisen tunneherkkyyden. Mut olkoon niin, kun miehen sellaiseksi on kerran muovaellut kohtalo; nyt sellaisenaan hänet ottaa täytyy, suvaita, sietää; hyvän päivän tullen viel' ehkä ilon hedelmän hän antaa, viel' ehkä palkan, vastoin odotusta; ja muutoin, sellaisna kuin syntyi hän, on hänen sallittava elää, kuolla.