Nanny seisoi kirstun toisella puolen. Hän tunsi tulijan kohta, mutta osoitti ääneti vaalennutta emäntäänsä. Niin seisoi siinä nuori mies, voimakas ja sorja, itseensä keräytyneenä, jäykkänä, kädet alas vaipuneina, kädet ristissä, säälin ilmein, pää ja katse vainajan puoleen kääntyneenä. Kerran ennen hän oli seisonut samoin Belisariuksen edessä. Tahtomattansa hän joutui nyt samaan asentoon, joka tälläkin kertaa oli erittäin luonteva. Tässäkin oli jokin verrattoman arvokas syöksynyt korkeudestansa, ja jos edellisellä kerralla oli valittelun aiheena auttamattomasti menetetty miehen urhoollisuus, viisaus, valta, arvo ja varallisuus, jos kansakunnalle ja ruhtinaalle ratkaisevina hetkinä välttämättömän tarpeelliset hyveet olivat siinä halveksittuina, hylättyinä, niin tässä oli paljon hiljaisia hyveitä, jotka luonto, vasta äsken ne rikkaista syvyyksistään esille loihdittuansa, oli välinpitämättömällä kädellänsä jälleen hävittänyt: harvinaisia, kauniita, rakastettavia hyveitä, joiden rauhallista vaikutusta köyhä maailma aina ihastuneena ja tyytyväisenä nauttii ja niiden kadottua surren kaipaa.
Nuori mies oli vaiti, samoin tyttönenkin vähän aikaa, mutta kun edellisen silmiin näkyivät alinomaa kihoavan kyynelet, kun hän näytti joutuvan kokonaan tuskansa valtoihin, puhui tyttö hänelle niin vakaasti ja voimallisesti, niin hyväntahtoisesti ja varmasti, että nuori mies, hänen puheensa sujuvuutta hämmästyen, saattoi malttaa mielensä ja näki kauniin ystävättärensä väikkyvän edessänsä jossakin korkeammassa olopiirissä eläen ja toimien. Hänen kyynelensä kuivuivat, hänen tuskansa laantui; polvistuen hän sanoi jäähyväiset Ottilialle, ystävällisin kädenpuristuksin Nannylle, ja ratsasti vielä samana yönä paikkakunnalta pois, ketään muuta näkemättä.
Haavuri oli tytön tietämättä jäänyt yöksi kirkkoon ja havaitsi hänet aamulla hänen luoksensa tullessaan iloisena ja rauhallisena. Hän odotti kuulevansa monenlaisia houreita, luuli tytön alkavan puhua yöllisistä keskusteluistansa Ottilian kanssa ja muista sellaisista ilmestyksistä. Mutta tyttö olikin luonnollinen, levollinen ja täysin itsestänsä tietoinen. Hän muisti täydellisesti ja varsin tarkoin kaikki menneet ajat ja olot, ja todellisuuden tavallisesta juoksusta poikkesi hänen puheessansa ainoastaan se kohta, jossa hän kertoi Ottilian kohottautuneen paareiltansa, siunanneen häntä, antaneen hänelle anteeksi ja siten hänet ainiaksi rauhoittaneen.
Ottilian yhä jatkuva, kaunis, pikemmin unen- kuin kuolemankaltainen tila houkutteli paljon ihmisiä hänen luoksensa. Kylän ja lähiseudun asukkaat tahtoivat hänet vielä nähdä, ja jokainen halusi mielellään kuulla Nannyn suusta uskomattoman asian, monet tehdäkseen siitä pilkkaa, useimmat epäilläkseen, vain harvat sitä uskoakseen. Jokainen tarve, joka ei tule luonnollisella tavalla tyydytetyksi, pakottaa turvautumaan uskoon. Kaikkien nähden murskautunut Nanny oli tullut hurskaan ruumiin kosketuksesta jälleen terveeksi; miksi ei toisiakin voisi kohdata samanlainen onni? Hellät äidit toivat aluksi salaa pienokaisiansa, joita rasitti jokin sairaus, ja uskoivat havaitsevansa äkillistä parantumista. Luottamus lisääntyi, ja lopulta ei ollut niin vanhaa ja heikkoa, joka ei olisi etsinyt sieltä virkistystä ja huojennusta. Tungos lisääntyi, ja vihdoin täytyi sulkea kappeli, vieläpä kirkkokin, mikäli ei siellä parhaillaan pidetty jumalanpalvelusta.
Eduard ei uskaltanut enää lähteä vainajan luo. Hän eleli yksikseen, ei näyttänyt enää voivan itkeä, ei tuntea enää mitään tuskaa. Hänen osanottonsa keskusteluun, hänen nauttimansa ruoan ja juoman määrä niukkenevat päivä päivältä. Jonkinlaista virkistystä hän näyttää vielä saavan lasista, joka ei ollut hänelle mikään oikea profeetta. Hän katselee yhä vielä mielellään toisiinsa kietoutuneita nimikirjaimia, ja hänen vakaanhilpeä katseensa tuntuu osoittavan, että hän vieläkin toivoo saavansa kerran Ottiliaan liittyä. Ja samoinkuin kaikki syrjäseikat näyttävät suosivan onnellista, jokainen sattuma auttavan hänen kohoamistansa, samoin voivat pienimmätkin tapahtumat toisiinsa yhtyen johtaa onnettoman loukkautumiseen, jopa tuhoutumiseenkin. Eräänä päivänä, kuljettaessaan rakasta lasia huulillensa, Eduard työntää sen kauhistuneena takaisin: se oli sama ja kuitenkin toinen; hän kaipaa erästä pientä tuntomerkkiä. Kamaripalvelijaa ahdistetaan, ja hänen täytyy tunnustaa, että oikea lasi on äskettäin särkynyt ja sen sijaan salaa asetettu toinen samanlainen, Eduardin nuoruusajoilta. Eduard ei voi olla vihoissaan; tapahtuma on lausunut julki hänen kohtalonsa: kuinkapa voisi vertaus häntä liikuttaa? Mutta asia rasittaa häntä sittenkin kovin. Juoma näyttää siitä lähtien käyvän hänelle vastenmieliseksi; hän tuntuu tahallansa pidättyvän aterioimasta ja keskustelemasta.
Aika ajoin hänet kuitenkin valtaa levottomuus. Hän pyytää jotakin nautittavaksensa ja alkaa jälleen puhua.
Kuinka olenkaan onneton, virkkoi hän kerran majurille, joka melkein aina viipyi hänen luonansa, kuinka olenkaan onneton, että koko pyrintöni aina jää pelkäksi jäljittelyksi, vääräksi vaivannäöksi! Se, mikä oli hänelle autuudeksi, muuttuu minulle tuskaksi, ja kuitenkin täytyy minun tuon autuuden vuoksi ottaa sietääkseni tämä tuska. Minun täytyy kulkea hänen jäljessään tätä tietä, mutta luontoni pidättää minua ja lupaukseni. Verrattoman jäljitteleminen on kamala tehtävä. Minä tunnen varsin hyvin, että neroutta vaatii kaikki, marttyyriuskin.
Miksi muistelisimmekaan niitä aviopuolison, ystävien ja lääkärien toimenpiteitä, joita tässä toivottomassa tilassa jonkin aikaa koeteltiin. Vihdoin hänet löydettiin kuolleena. Mittler teki ensimmäisenä tämän murheellisen havainnon, kutsui lääkärin ja tarkasteli tapansa mukaan yksityiskohtaisesti niitä olosuhteita, joissa oli vainajan tavannut. Charlotta riensi luo: hänessä heräsi epäluulo, hän pelkäsi olevan kysymyksessä itsemurhan, tahtoi syyttää itseänsä ja muita anteeksiantamattomasta varomattomuudesta. Lääkäri ja Mittler osasivat kuitenkin pian saada hänet vakuutetuksi siitä, ettei niin ollut laita, edellinen luonnollisiin, jälkimmäinen siveellisiin syihin vetoamalla. Kuolema oli ilmeisesti yllättänyt Eduardin. Hän oli eräänä hiljaisena hetkenä ottanut esille muuten huolellisesti pieneen lippaaseen, kirjesäiliöön kätkemänsä muistot: Ottilian kiharan, kukkasia, onnellisena tuokiona poimittuja, kaikki häneltä saamansa pienet kirjeliput, alkaen siitä ensimmäisestä, jonka Charlotta oli satunnaisen aavistuttelevasti hänelle ojentanut. Tuota kaikkea hän ei olisi jättänyt tahallansa kenen hyvänsä nähtäväksi. Niin lepäsi tämäkin äsken vielä sanomattomaan liikkeeseen kiihtynyt sydän häiritsemättömässä levossa, ja koska hän oli vaipunut viimeiseen uneensa pyhää olentoa ajatellen, sopi häntä hyvinkin sanoa autuaaksi. Charlotta sijoitti hänet Ottilian viereen ja määräsi, ettei tähän holviin saanut enää ketään haudata. Tällä ehdolla hän teki kirkolle ja koululle, sielunpaimenelle ja opettajalle melkoisia lahjoituksia.
Niin lepäävät rakastavaiset toistensa vieressä. Rauha väikkyy heidän lepokammionsa vaiheilla, iloisten enkelien sukulaiskasvot katselevat heitä holvin laesta, ja suloinen on varmaan kerran heidän yhteisen heräämisensä hetki.