Nyt Heidinkin iloiseen sydämmeen tunkeusi surullinen tunne. Näköä pimentävä synkkä varjo johdatti hänen muistoonsa isoäidin, joka ei koskaan enää voinut nähdä kirkasta aurinkoa ja kaikkea muuta kaunista täällä ylhäällä tunturilla. Tämä tieto oli aina Heidille tuottanut tuskaa, se heräsi joka kerta uudelleen, kun hän taas muisti isoäidin tilaa. Hän istui vähän aikaa vaiti, sillä suru oli kohdannut häntä niin äkkiä keskellä hänen iloansa. Sitte sanoi hän vakavasti:
"Kyllä minä sen käsitän. Mutta minä tiedän jotakin: Silloin täytyy lukea isoäidin virsiä, ne vähän valaisevat mielen ja saavat sen monasti niin valoisaksi, että saattaa olla ihan iloinenkin. Sen on isoäiti sanonut".
"Mitä virsiä Heidi?" kysyi herra tohtori.
"Minä vain osaan sen, jossa kerrotaan auringosta ja kauniista puistosta, ja vielä eräästä pitkästä virrestä ne säkeistöt jotka isoäidille ovat rakkahimmat, sillä ne täytyy minun aina lukea kolmasti", vastasi Heidi.
"No lausupa kerran minullekin ne säkeistöt, minäkin tahtoisin kuulla niitä", ja herra tohtori asettui kuuntelemaan.
Heidi pani kätensä ristiin ja mietti vielä hetkisen.
"Aloitanko siitä paikasta, josta isoäiti on sanonut, että uudestaan saapi luottamusta sydämmeensä".
Herra tohtori nyökäytti myöntäväisesti päätään.
Heidi alkoi:
Vaella sä
Vaan nöyränä,
Hiljaisna tietä Herran
Ain' uskoen, ja tyytyen;
Kyll' auttaapi hän kerran!
Kärsiväisyys,
Tyytyväisyys,
Herraansa turvaajava,
On lahja suur',
Taivainen juur',
Kuormaamme helpoittava,
Murheemme huojentava.