Heidi johdatti heti hyvän ystävänsä omaan mielipaikkaansa, jossa hänen oli tapana istua ja katsella ympärillensä. Hän teki nytkin tapansa mukaan ja herra tohtori istui heti hänen viereensä päivänpaisteiselle ruohokentälle. Yltä ympäri loisti valoisa syyspäivä yli kukkulain ja laajan viheriän laakson, ja alemmilta tuntureilta kaikui herttaisina ja viihdyttävinä joka taholta karjan kellojen säveleet tänne ylös. Tuolla korkealla laajan lumivuoren yli säihkyivät ja säkenöivät kultaiset auringonsäteet ja harmaa Falkniss kohotti vanhat kalliolinnansa majesteetillisesti korkealle tummansinistä taivasta kohden. Aamutuulonen hengitti keveästi ja iloisena alppien yli ja tuuditteli vain hiljaa viimeisiä sinisiä kellokukkia, jotka vielä olivat jäljellä kesän suurista kukka-aarteista ja nyt tyytyväisinä auringon lämmöstä häilyttivät kupujaan. Ylhäällä liiteli iso petolintu suurissa kaarissa; mutta se ei rääkynyt tänään; levitetyin siivin souti se rauhallisena ja oloonsa tyytyväisenä läpi ilman. Heidi katseli sinne ja tänne. Iloisesti huojuelevat kukat, sininen taivas, kirkas päiväpaiste, tuo tyytyväinen lintu ilmassa, kaikki tämä oli niin kaunista, niin herttaista. Heidin silmät sädehtivät ilosta. Hän katsoi, huomasiko hänen ystävänsäkin sen, mikä hänestä oli niin ihanaa. Herra tohtori oli tähän asti hiljaa ja miettiväisenä katsellut ympärillensä. Kun hän nyt näki lapsen ilosta loistavat silmät, sanoi hän:
"Niin, Heidi, täällä on kaunista; mutta mitä arvelet? Jos joku tulisi tänne suru sydämmessään, mitä hänen pitäisi tehdä, että hänkin voisi iloita kaikesta tästä ihanuudesta?"
"Voi! voi!" huusi Heidi iloisesti, "täällä ei ole kellään surua sydämmessään; niin on vain Frankfurtissa".
Herra tohtori hymyili. Sitte sanoi hän jälleen: "Ja jos joku tulisi Frankfurtista ja toisi mukanansa kaikki surunsa tänne ylös, Heidi, tietäisitkö, mistä hänkin saisi lohdutusta?"
"Täytyy vain sanoa hyvälle Jumalalle kaikki, kun ei enää tiedä mitään neuvoa", sanoi Heidi täydellä luottamuksella.
"Niin, se on kyllä hyvä ajatus, lapsi", myönsi herra tohtori. "Mutta jos se, mikä saattaa surua ja tuskaa, on meissä itsessämme, mitä silloin saattaa hyvälle Jumalalle sanoa?"
Heidin täytyi miettiä, mitä silloin pitäisi tehdä; mutta hän oli ihan vakuutettu siitä, että hyvä Jumala auttaisi kaikissa tuskissa. Hän etsi vastauksen omista elämän kokemuksistaan.
"Silloin täytyy odottaa", sanoi hän hetkisen kuluttua varmuudella, "ja yhä vain ajatella: hyvä Jumala tietää jo nyt jotain iloista, jonka hän sitten antaa tapahtua, täytyy vaan vähäisen rauhoittua eikä juosta pois. Sitte käykin taas yht'äkkiä taas niin, että kaikesta varsin hyvin huomaa hyvällä Jumalalla koko ajan olleen meille hyvää mielessään; mutta kun sitä ei ennen voinut nähdä kauhealta surultansa, niin pelkäsi, ettei hän autakaan."
"Se on kaunis vakaumus, jossa sinun pitää pysymän, Heidi", sanoi herra tohtori. Ääneti katseli hän hetken ylös mahtaviin vuorenhuippuihin ja taas alas viheriään, auringon valaisemaan laaksoon, sitte sanoi hän jälleen:
"Näetkö, Heidi, tässä voisi istua joku, jonka näköä synkkä varjo pimentäisi, niin ettei tämä ihanuus hänen ympärillänsä pääsisi häneen vaikuttamaan. Hänen sydämmensä tulisi silloin raskaaksi ja kahta vertaa raskaammaksi juuri täällä, jossa muuten saattaisi olla niin onnellinen. Voitko sitä käsittää?"