Nyt tulla tömisteli Pekka sisään. "Tunturisetä tulee minun jäljessäni. Heidän pitää —" enempää ei hän saanut sanotuksi. Hän oli sattunut katsomaan pöydälle, jossa näki makkaran, ja tämä näky valtasi hänet niin, ettei hän enää muuta muistanutkaan. Mutta Heidi oli jo huomannut, mitä hän tarkoitti, ja riensi heti kättä antamaan jäähyväisiksi, Tunturisetä tosin nyt, aina kun hän kulki majan ohi, poikkesi sisään isoäitiä tervehtimään ja tämä iloitsikin joka kerta, kun hän kuuli ukon askeleet, sillä isoisä kertoi aina jotakin ilahduttavaa hänelle, mutta tänään ei sopinut viipyä, kun jo oli myöhäinen ja tyttö joka aamu oli liikkeellä jo päivän noususta. "Lapsen täytyy päästä nukkumaan", sanoi isoisä ja siinä hän pysyi, toivotti vain avonaisesta tuvan ovesta isoäidille hyvää yötä. Sitten otti hän Heidiä kädestä, ja he kulkivat yhdessä tuikkivan tähtitaivaan alla rauhalliseen kotiinsa.
KOLMAS LUKU
Eräs palkinto.
Seuraavana aamuna aikaisin astui herra tohtori Pekan ja vuohten seurassa vuoren rinnettä ylös. Ystävällinen herra koetti pari kertaa ryhtyä keskusteluun vuohipojan kanssa, mutta se ei hänelle onnistunut. Tuskalla sai hän muutamia epämääräisiä, yksitavuisia sanoja vastaukseksi ensimmäisille johtaville kysymyksillensä. Vuohi-Pekka ei varsin helposti ryhtynyt sanain vaihtamiseen. Siten kulki koko seurue ääneti tunturimajalle asti. Siellä Heidi jo seisoi vuohtensa kanssa odottamassa, kaikki kolme niin iloisina ja raittiina kuin aikainen päivänpaiste kunnahilla ja vuorten huipuilla.
"Tuletko mukaan?" kysyi Pekka, sillä joka aamu ilmaisi hän tämän ajatuksensa joko kysymyksenä tahi kehoituksena Heidille tulemaan.
"Tulen tietysti, jos vain herra tohtori tulee mukaan", vastasi Heidi.
Pekka katseli herra tohtoria syrjästä.
Isoisäkin tuli nyt ulos eväspussi kädessään. Hän tervehti ensin herra tohtoria kaikella kunnioituksella, lähestyi sitten Pekkaa ja asetti eväspussin pojan hartioille.
Se oli tavallista raskaampi, sillä Tunturisetä oli siihen pistänyt suuren palasen punertavaa lihaa, hän ajatteli, näet, että herra tohtorikin mielellään söisi päivällisensä jo ylhäällä laitumella lasten kanssa. Pekka hymyili, niin että hänen suunsa leveni melkein toisesta korvasta toiseen, hän kun aavisti pussin sisältävän jotakin erinomaista.
Lähdettiin liikkeelle. Vuohet kokoontuivat Heidin ympäri, jokainen niistä tahtoi olla häntä likinnä ja sysäsi toista vähän syrjään. Siten tuli Heidi jonkun aikaa kulkemaan keskellä laumaa. Mutta hän pysähtyi sitte ja sanoi vähän nuhtelevaisesti: "Nyt teidän täytyy kauniisti juosta edeltä, ettekä saa aina palata takaisin minua lykkäämään ja sysäämään". Hän silitteli hellästi Lumikkoa, joka aina kulki häntä lähinnä, ja kehoitti vielä erikseen sitä tottelevaisuuteen. Sitte hän pujoittihe ulos laumasta ja lähestyi tohtoria, joka heti otti hänen kätensä ja piti siitä kiinni. Tällä kertaa ei herra tohtorin tarvinnut vaivata itseään hakemalla puhumisen aihetta, sillä Heidillä oli niin paljon kerrottavaa vuohista, ja niitten omituisuuksista sekä tunturin kukkasista, vuorista ja linnuista, että aika kului hupaisesti ja he saapuivat perille, ennenkuin olivat sitä odottaneetkaan. Pekka oli usein tiellä syrjästä silmäillyt tohtoria tavalla, joka olisi voinut tätä kauhistuttaa, mutta hän ei onnekseen sitä huomannut.