Molempain vanhusten täytyi vähän naurahtaa ja herra tohtori sanoi, ettei hän olisi sitä luullut.
Kun aurinko jo näytti pian aikovan laskeutua vuorien taakse, nousi vieras palataksensa kylään. Isoisä otti rasian, suuren makkaran ja huivin kainaloonsa, herra tohtori otti Heidiä kädestä ja niin he sitten kulkivat vuorta alas Vuohi-Pekan majalle asti yhdessä. Siellä täytyi Heidin jättää hyvästi; hänen piti isoäidin luona odottaman, siksi kun isoisä, joka tahtoi saattaa vieraansa alas kylään, tulisi häntä noutamaan. Kun herra tohtori ojensi kätensä Heidille jäähyväisiksi, kysyi lapsi:
"Tulisitteko ehkä mielellänne huomenna vuohten kanssa ylös laitumelle?" sillä tämä oli parasta, minkä hän tiesi.
"Olkoon menneeksi, Heidi", vastasi herra tohtori, "me menemme yhdessä sinne."
Vanhukset jatkoivat matkaansa ja Heidi meni isoäidin luo. Ensin veti hän suurella vaivalla rasian muassaan; sitte täytyi hänen palata makkaraa hakemaan, sillä isoisä oli jättänyt kaikki oven edustalle. Sen jälkeen täytyi hänen vielä sittenkin kerran mennä ulos tuomaan suuren huivin. Hän asetti ne kaikki esineet niin lähelle isoäitiä kuin suinkin, jotta tämä oikein voisi koetella niitä ja tietäisi, mitä mikin oli. Huivin asetti Heidi isoäidin polville.
"Kaikki tämä on Frankturtista Klaaralta ja mummolta", kertoi lapsi ällistyneelle isoäidille ja ihmettelevälle Briitalle, joka odottamattomasta tapauksesta oli niin jäykistynyt, että hän liikkumattomana katseli, miten Heidi voimiansa ponnistamalla laahasi sisään ja levitti hänen eteensä kaikki nuo raskaat kappaleet.
"Mutta, eikö totta, isoäiti, sinä iloitset äärettömästi leivoksista? Katsopas, kuinka pehmeät ne ovat!" huudahti Heidi yhä uudestaan ja isoäiti vakuutti aina: "Niin, niin, iloitsenhan minä; kuinka hyviä ne ihmiset sentään ovat!" Sitte silitteli hän taas lämmintä pehmeätä huivia ja sanoi: "Mutta tämäpä on ihmeen hyvä kylmän talven varalle! Se on niin mainio, etten koskaan olisi luullut semmoista saavani!"
Mutta Heidi oli suuresti ihmeissään siitä, että isoäiti enemmän iloitsi harmaasta huivista kuin leivoksista. Briita seisoi yhä vielä pöydän luona makkaraan päin kääntyneenä ja katseli sitä melkeinpä kunnioituksella. Semmoista jättiläismakkaraa ei hän ikänään ollut nähnyt, ja nyt tämä oli hänen omansa, vieläpä saisi hän siitä leikatakin. Sitä hän tuskin saattoi uskoa. Hän ravisteli päätään ja sanoi alakuloisesti: "Täytyneehän kumminkin vielä sedältä kysyä, miksi se on aiottu".
Mutta Heidi sanoi ihan arvelematta:
"Se on syötäväksi aiottu, eikä miksikään muuksi".