Sill'aikaa oli aurinko ennättänyt korkeimmilleen; tuuli oli jo tyyntynyt ja kuuset seisoivat ihan hiljaisina. Ilma oli tälle korkeudelle suhteellisesti lämmin ja lauhkea ja hengitti jäähdyttävää virvoitusta auringon valaisemalle lavitsalle.
Tunturisetä nousi nyt ylös ja meni majaan, mutta palasi taas heti tuoden mukanaan pöydän, jonka hän asetti lavitsan eteen.
"Noh, Heidi, tuo tänne, mitä ateriaksemme tarvitsemme", sanoi hän. "Herra tohtorin täytyy olla hyvä ja tyytyä; jos ruoanlaitoksemme onkin yksinkertainen, niin on ainakin ruokahuoneemme laatuun käypä."
"Sitä minäkin", vastasi herra tohtori silmäillen alas auringon valaisemaan laaksoon, "ja tarjomuksenne otan mielelläni vastaan, täällä ylhäällä täytyy ruoan maittaa."
Heidi juoksi edestakaisin ja toi esiin, mitä vain kaapista löysi; sillä hänestä oli sanomattoman hauska emännöidä, kun herra tohtori oli hänellä vieraana. Sill'aikaa valmisti isoisä ruoan ja tuli nyt ulos kantaen höyryävää maitoruukkua ja kullankiiltävää juustopaistia. Sitte leikkasi hän kauniita läpikuultavia levyjä ruusunpunaisesta lihasta, jonka hän oli kuivattanut täällä ylhäällä raittiissa vuori-ilmassa. Herra tohtorille maistui päivällinen paremmalta kuin mikään ateria kokonaiseen vuoteen.
"Niin, niin, tänne täytyy meidän Klaaramme tulla", sanoi hän, "täällä saapi hän uusia voimia, ja kun hän jonkun aikaa on syönyt niinkuin minä tänään, tulee hän lihavaksi ja pyöreäksi, jota hän ei koskaan ennen ole ollut."
Nyt tuli joku polkua ylös, kantaen seljässään suurta myttyä. Kun hän saapui majalle, heitti hän taakkansa maahan ja hengitti syvästi pari kertaa raitista tunturi-ilmaa.
"Ah, siinä tulee se, joka minulla oli muassani Frankfurtista", sanoi herra tohtori ja nousi ylös vieden Heidin muassaan mytyn luo, jota hän rupesi purkamaan. Kun ensimmäinen verho oli poissa sanoi hän: "No lapseni, pitkitä sinä ja vedä itse esiin aarteitasi".
Heidi teki niin ja kun sitte kaikki eri esineet vierivät toinen toisensa perästä ulos kääröstä, katsoi hän niitä, silmät suurina ihmeissään. Vasta sitte kun herra tohtori jälleen astui hänen luokseen, otti pois kannen suuresta rasiasta ja ojentaen sen Heidille sanoi: "Katsopas, mitä isoäiti kahvileiväkseen saapi", huudahti lapsi ilosta: "Oi! Oi! Nyt isoäiti kerran saa makeita leivoksia syödäkseen!" Hän juoksi rasian ympäri, tahtoi heti panna kaikki kokoon ja rientää isoäidin luo. Mutta isoisä sanoi, että he menisivät yhdessä illempänä herra tohtoria saattamaan ja ottaisivat silloin kapineet mukaansa. Nyt löysi Heidi myöskin kauniin tupakkakukkaron ja juoksi kiireesti viemään sen isoisälle. Tupakka oli isoisän mieleistä, hän pani sitä heti piippuunsa ja molemmat miehet istuivat sitten lavitsalle ja puhalsivat sakeita savupilviä puhellessaan kaikellaisia asioita keskenään; sill'aikaa juoksi Heidi edestakaisin aarteittensa keskellä. Yht'äkkiä tuli hän jälleen lavitsan luo takaisin, asettui vieraan eteen, ja kun keskustelu sitten hetkeksi taukosi, sanoi hän sangen vakuuttavaisesti:
"Ei, ne eivät ole olleet minulle suuremmaksi iloksi kuin te, vanha herra tohtori".