"Siitä että jälleen pääsin isoisän luo", selitti lapsi hänelle.
Herra tohtorin kasvot kirkastuivat. Semmoiseksi ei hän ollut kuvannut vastaanottoa tunturilla. Raskaasti tuntien yksinäisyytensä oli hän syvissä mietteissä astunut vuorta ylös näkemättä, kuinka ihanaa hänen ympärillään oli ja kuinka näköala joka askeleelta tuli vieläkin kauniimmaksi. Hän otaksui, että Heidi tuskin enää häntä tuntisikaan; lapsi oli niin harvoin hänet nähnyt, ja hänestä tuntui siltä, kuin jos hän ei voisi olla tervetullut tunturimajan asukkaille, joilta hänen täytyi riistää kalliin toiveen toteutuminen. Sen sijaan säteili Heidin silmistä raikas ilo ja herttaisesti sekä suuresti kiitollisena piti hän yhä vielä kiinni vanhan ystävänsä käsivarresta.
Isällisellä hellyydellä otti herra tohtori Heidiä kädestä. "Tule, Heidi", sanoi hän ystävällisesti "vie nyt minut isoisäsi luo ja näytä minulle kotisi".
Mutta Heidi jäi vielä seisomaan ja katseli kummastuneena vuoren rinnettä alaspäin.
"Missä Klaara on ja mummo?" kysyi hän sitte.
"Niin, Heidi, nyt minun täytyy kertoa sinulle jotakin, joka tulee kipeästi koskemaan sinua, niin kuin minuakin" vastasi herra tohtori. "Näet sen, Heidi, minä tulen yksin. Klaara oli sangen sairas eikä enää uskaltanut matkustaa eikä mummokaan siis tullut. Mutta keväällä, kun päivät taas pitenevät ja käyvät lämpöisiksi, silloin he ihan varmaan tulevat".
Tämä sanoma kohtasi Heidiä kuni salama; hän ei voinut ymmärtää, että kaikki se, jonka hän jo niin selvästi oli edessään nähnyt, nyt kerrassaan jäisikin tapahtumatta. Liikkumattomana seisoi hän siinä hetkisen tuhannen tunteen ja ajatuksen valtaamana. Herra tohtori seisoi ääneti hänen edessään. Luonnossa heidän ympärillänsä vallitsi syvä hiljaisuus, ainoastaan korkealla kuusten latvoissa humisi vieno tuuli. Mutta sitte Heidin mieleen taas juolahti, mitä varten hän oli juossut alas ja että herra tohtori oli tullut. Lapsi katsoi häneen, ja huomasi silmissä, jotka kohtasivat hänen omiansa, jotakin niin huolestunutta, jota Heidi ei niissä ollut koskaan ennen nähnyt; niin ei herra tohtori Frankfurtissa ollut milloinkaan häneen katsonut. Se kävi Heidin sydämmelle; hän ei saattanut nähdä ketään surullisena eikä varsinkaan hyvää herra tohtoria. Varmaankin on hän pahoillaan siitä, ajatteli lapsi, ettei Klaara eikä mummo voineet tulla mukaan. Heidi etsi lohdutusta ja löysikin.
"Noh, meillehän taas pian tulee kevät ja silloinhan he ihan varmaan tulevat", sanoi hän lohduttaen, "meillä ei talvi koskaan kestä kauan ja kun he tulevat keväällä, voivat viipyä pitemmän ajan, se on Klaarallekin varmaan hupaisempaa; menkäämme nyt ylös isoisän luo". Käsityksin astui hän sitte vanhan ystävänsä kanssa ylös majalle. Heidi halusi niin hartaasti saada herra tohtorin iloiseksi, että hän vielä kerran rupesi vakuuttamaan, kuinka pian pitkät lämpimät kesäpäivät taas palajaisivat tunturille, niin pian että talvea tuskin huomasikaan, ja tuli samassa itse niin vakuutetuksi lohdutuksestansa, että hän heidän saavuttuansa ylös isoisän luo huudahti iloisesti tälle vastaan:
"He eivät vielä tulleetkaan, mutta pian kyllä tulevat hekin."
Herra tohtori ei ollut isoisälle vieras, lapsi oli niin paljon hänestä puhunut. Vanhus ojensi kätensä vieraalleen ja lausui hänen sydämmellisesti tervetulleeksi. Sitte istuivat he molemmat lavitsalle majan edustalla, Heidillekin tehtiin vähän tilaa ja herra tohtori viittasi häntä istumaan viereensä. Sitte rupesi hän kertomaan, kuinka herra Sesemann oli häntä kehoittanut tekemään tämän matkan ja miten hän itsekin oli huomannut sen virkistävän häntä, joka ei enää pitkään aikaan ollut tuntenut itseään oikein raittiiksi ja terveeksi. Heidille kuiskasi hän korvaan, että kylästä pian tulisi jotakin, joka oli seurannut hänen kanssaan Frankfurtista ja josta Heidille tulisi paljon enemmän iloa kuin hänestä, vanhasta tohtorista. Heidi oli sangen utelias tietämään, mitä se saattaisi olla. Isoisä kehoitti innokkaasti herra tohtoria viettämään kauniit syyspäivät tunturilla tahi tulemaan sinne ylös jokaisena kauniina päivänä, sillä Tunturisetä ei voinut pyytää häntä sinne asumaan, hänellä kun ei ollut herra tohtorille mitään huonetta antaa. Hän kielsi vierastaan palajamasta takaisin Ragatziin ja neuvoi häntä muuttamaan alas kylään, jonka ravintolassa hän oli tilaisuudessa saamaan, tosin sangen yksinkertaisen, mutta varsin siistin huoneen. Sieltä saattaisi herra tohtori joka aamu tulla ylös tunturille, ja se varmaankin tekisi hänelle hyvää, tuumasi setä, hän lupasi sitten mielellään saattaa herra tohtoria ylemmäksi vuoriseutuun, josta, toivoi setä, hänelle olisi iloa. Tämä ehdoitus oli erittäin herra tohtorin mieleen, ja päätettiin, että se oli toimeen pantava.