"Sen saat sinä, mutta ensin pitää sinun lypsämän ja pian", vastasi
Heidi.
Niin pian ei Pekka ollut mitään elämässään toimittanut kuin tämän lypsämisen, sillä hän näki koko ajan edessään eväspussin ja mitä siinä oli, sekä muisti, että koko sen sisältö nyt oli yksinomaisesti hänen. Heti kun hän näki, että hänen molemmat seuralaisensa rauhallisesti joivat maitoa, aukaisi Pekka pussin ja kurkisti sinne. Kun hän huomasi tuon merkillisen lihapalasen, värisi hän ilosta ja katseli vieläkin kerran pussiin, ollaksensa oikein vakuutettu siitä, että semmoinen herkku todella oli siellä. Hän pisti kätensä pussiin vetääksensä esille ihmeellisen lahjansa. Mutta äkkiä veti hän sen takaisin, aivan kuin ei hän uskaltaisi käydä kiinni herkkupalaseen. Pekan mieleen oli juolahtanut, miten hän oli seisonut herra tohtorin takana hänelle nyrkkiä puiden, ja nyt sama herra lahjoitti hänelle verrattoman päivällisensä. Se sai Pekan katumaan tekoaan, hänestä tuntui siltä, kun tuo teko estäisi häntä ottamasta esille ihanan lahjansa. Yht'äkkiä hyppäsi hän korkealle ja juoksi samalle paikalle, missä oli seisonut. Siinä kohotti hän molemmat kätensä suoraan ylös ilmaan merkiksi, ettei nyrkeistä enää puhettakaan, ja niin seisoi hän hyvän aikaa. Kun hän sitte tunsi, että oli saattanut asian taas hyvälle kannalle, palasi hän pitkillä harppauksilla pussin luo ja nyt kun hänen omatuntonsa oli puhdas, saattoi hän täydellä tyytyväisyydellä antautua erinomaisen maukkaan ateriansa nauttimiseen.
Herra tohtori ja Heidi olivat pitkän aikaa kävelleet yhdessä ja olivat erittäin tyytyväiset retkeensä. Sitten tohtori huomasi, että hänen oli aika lähteä, mutta arveli että tyttö ehkä mielellään olisi vielä vuohien luona. Mutta sitä ei Heidi tahtonut, hän ei antaisi herra tohtorin mennä ypö yksin koko vuoritietä alas. Isoisän majalle asti tahtoi hän saattaa vierasta ja vielä vähän edemmäksikin. Hän kulki koko matkan käsi kädessä hyvän ystävänsä kanssa, jolle hänellä oli niin paljo kerrottavaa ja jolle piti näyttää, missä vuohet mieluimmin kävivät laitumella, sekä missä kesällä enimmän kasvoi loistavia nurmiruusuja ja muita kukkasia. Hän osasi nyt oikein nimittää niitä, sillä isoisä oli pitkin kesää opettanut hänelle kaikkien kukkien nimet, jotka hän tunsi. Mutta viimein sanoi herra tohtori, että Heidin pitäisi palata kotiin. Hän jätti hyvästi, ja tohtori meni vuorta alas; kerta toisensa perästä hän kääntyi ja katsoi taaksensa. Silloin näki hän, miten Heidi yhä vain seisoi samassa paikassa, katsellen häneen päin ja kädellään jäähyväisiä viitaten. Niin oli hänen oma armas tyttärensäkin tehnyt, kun isä lähti kotoa.
Oli kirkas, lämmin syyskuu. Joka aamu tuli herra tohtori tunturille ja sitte mentiin heti taas hupaisille kävelyretkille. Usein meni hän tunturisedän kanssa korkealle ylös vuoristoon, missä ikihongat siinsivät ja jossa suuri petolintu luultavasti asui, sillä siinä se rääkyen yhtä mittaa liidellä suhisi ohitse, aivan läheltä. Tunturisedän seurasta oli herra tohtorille paljon hauskuutta, ja hän ihmetteli yhä enemmän sekä sedän tarkkaa tietoa kaikista tunturin kasveista ja niiden hyödyllisyydestä, että myös hänen kykyänsä huomata niin paljon hyvää ja arvokasta luonnossa: pihkaisessa männyssä ja kuusessa, jonka neulaset tuoksuivat niin hyvältä, mehevissä sammaleissa, jotka pistivät esiin vanhojen puunjuurien välistä, ja kaikissa hienoissa ja vähäpätöisimmissäkin kukkasissa ja kasveissa, jotka vielä vuorimaan väkevillä, korkeilla penkereillä kasvoivat.
Yhtä tarkalleen tunsi vanhus suurten sekä pienten eläinten elon ja olon tunturilla ja tiesi kertoa herra tohtorille monta hupaista seikkaa näistä vuorenrotkojen, maalokerojen ja honganoksien asukkaista.
Näillä kävelyretkillä kului herra tohtorin aika arvaamattoman pian ja kun hän iltasilla sydämmellisesti kätteli setää jäähyväisiksi, sanoi hän useimmiten: "Joka kerta kun olen teidän seurassanne, ystäväni, opin jotakin uutta".
Mutta monena päivänä ja tavallisesti kaikkein kauniimpina herra tohtori mielellään tahtoi kävellä yhdessä Heidin kanssa. Silloin he tavallisesti istuivat samalla kauniilla tunturikummulla kuin ensimmäisenäkin päivänä, ja Heidi sai aina uudestaan lausua runonsa sekä kertoa kaikesta, mitä hän vain tiesi. Pekka istui silloin tavallisesti heidän takanansa, mutta hän ei koskaan enää kiukutellut eikä puinut nyrkkiänsä.
Siten kului ihana syyskuu loppuun. Silloin tuli eräänä aamuna herra tohtori taas, mutta hän ei ollutkaan niin iloinen kuin tavallisesti. Hän sanoi, että tämä oli hänelle viimeinen päivä tunturilla, hänen täytyi palata Frankfurtiin ja oli ikävissään siitä, sillä hän oli alppielämään suuresti mieltynyt. Tunturisetäänkin koski tämä sanoma kipeästi, sillä hänellä oli ollut erinomaisen hupaista herra tohtorin seurassa, ja Heidi oli niin tottunut joka päivä tapaamaan lempeän ystävänsä, ettei hän ensinkään voinut käsittää, että tämän ilon nyt yht'äkkiä piti loppuman. Lapsi katsoi kysyväisesti ja ihmeissään häneen. Mutta asia oli todellakin niin. Herra tohtori sanoi ensin isoisälle hyvästi ja kysyi sitten, tahtoisiko Heidi saattaa häntä vähän matkaa. Hän otti Heidiä kädestä ja he kulkivat yhdessä tunturin rinnettä alas, mutta lapsi ei vielä sittenkään voinut käsittää, että herra tohtori todellakin heidät jättäisi.
Vähän ajan perästä pysähtyi herra tohtori ja sanoi, että Heidin jo piti kääntymän takaisin. Hän silitteli muutaman kerran lapsen kiharaa tukkaa ja sanoi: "Nyt minun täytyy lähteä, Heidi! Jos sentään saisin ottaa sinut mukaani ja pitää sinut luonani Frankfurtissa!"
Samassa muisti Heidi taas ihan selvästi koko Frankfurtin, sen monet, monet rakennukset ja kiviset kadut, muisti myöskin neiti Rottenmeieriä ja Tinetteä ja sanoi hieman alakuloisesti: "Minä tahtoisin kuitenkin mieluummin, että te tulisitte meille".