"Noh niin, se sopineekin parhaiten. Hyvästi siis, Heidi", sanoi herra tohtori ystävällisesti ja antoi hänelle kätensä. Heidi katsoi eroavaan ystäväänsä, jonka kyyneltyneet silmät olivat lempeästi luodut häneen. Mutta sitte tohtori kääntyi reippaasti ja kiirehti eteenpäin.
Heidi jäi liikkumattomana seisomaan. Tohtorin lempeät kyyneltyneet silmät olivat tehneet syvän vaikutuksen häneen. Hän purskahti kovaan itkuun ja syöksi täyttä vauhtia edeltä rientävän ystävänsä jälkeen ja huusi nyyhkyttäen:
"Herra tohtori! Herra tohtori!"
Tämä kääntyi ja pysähtyi.
Nyt lapsi saavutti hänen ja kyyneleet valuivat hänen poskillensa, kun hän nyyhkytti:
"Minä tahdon heti paikalla tulla mukaanne Frankfurtiin ja olla teidän tykönänne, niin kauan kuin te vain tahdotte, mutta ensin juoksen tuota pikaa iso-isälle sitä sanomaan".
Herra tohtori hyväili itkevää lasta ja koetti saada häntä rauhoittumaan.
"Ei niin, rakas Heidi", sanoi hän erinomaisen ystävällisesti, "et vielä nyt, sinun täytyy jäädä honkia kuuntelemaan, Frankfurtissa voisit jälleen sairastua. Mutta kuule, Heidi, mitä sinulta kysyn: Jos minä kerran sairastun ja olen yksinäni, tuletko silloin ja jäätkö luokseni. Saanko ajatella, että minulla silloinkin on joku, joka minusta pitää huolta ja rakastaa minua?"
"Saatte, minä tulen ihan varmaan, vielä samana päivänä ja te olettekin minulle melkein yhtä rakas kuin isoisä", vakuutti Heidi yhä vielä nyyhkyttäen.
Nyt herra tohtori kerran vielä kätteli Heidiä ja jatkoi sitte reippaasti matkaansa. Mutta Heidi jäi vielä seisomaan samalle paikalle ja viittasi kädellään jäähyväiseksi, niin kauan kunnes herra tohtori katosi hänen näkyvistään. Kun tämä viimeisen kerran kääntyi ja näki Heidin ja auringon valaiseman tunturin, sanoi hän hiljaa itsekseen: "Tuolla ylhäällä on hyvä olla, siellä voi ruumis ja henki virkistyä ja ihminen jälleen iloita elämästänsä".