NELJÄS LUKU

Talven viettäminen "Kylässä".

Tunturimajan ympärillä oli niin korkealta lunta, että ikkunat näyttivät kohoavan suorastaan lakealta maanpinnalta, sillä majan alapuolta ei ensinkään saattanut nähdä, ovi oli myöskin ihan näkymättömissä. Jos tunturisetä olisi asunut ylhäällä majassaan, olisi hänen täytynyt tehdä samaa kuin Pekan joka päivä piti tehdä, sillä tavallisesti satoi yön kuluessa uudestaan lunta. Joka aamu piti pojan hypätä ulos tuvan ikkunasta, ja jos ei ollut niin kylmä, että lumi oli yöllä jäätynyt, vaipui hän niin syvälle pehmeään hankeen, että hänen täytyi käsin ja jaloin sysätä, tupata, survoa joka taholle, siksi että jälleen pääsi kinoksesta ylös. Sitten antoi äiti hänelle ikkunasta ulos suuren luudan, ja nyt Pekka lakasi itselleen polun hangen läpi ovelle. Siellä oli hänellä aika tehtävä suoritettavana, hänen täytyi lapioida pois kaiken lumen oven edestä, muuten, jos lumi vielä oli pehmeää ja ovi avattiin, putosi suuri lumimöhkäle kyökkiin tahi jäätyi se ja silloin oltiin majaan teljetyt, sillä tämän jäävuoren läpi ei voitu tunkea, ja pienestä ikkunasta saattoi ainoastaan Pekka hypätä. Tälle tuotti kylmä aika monta mukavuutta. Jos hänen piti menemän alas kylään, aukaisi hän ikkunan, teki oivan hypyn ja tuli jymisten suorastaan lavealle lumikentälle. Sitten lykkäsi äiti hänelle pienen kelkan ikkunasta ulos ja Pekan tarvitsi vain istua siihen ja antaa mennä miten ja mihin tahansa, alas pääsi hän joka tapauksessa, sillä koko tunturi oli suurena esteettömänä kelkkatienä.

Setä ei sinä talvena asunut tunturilla; hän oli pitänyt sanansa. Niinpian kuin ensimmäinen lumi oli satanut maahan, oli hän sulkenut majan ja ometan ja lähtenyt Heidineen ja vuohineen alas kylään. Siellä oli kirkon ja pappilan läheisyydessä suurenlainen kivinen rakennus, joka entisinä aikoina oli ollut komea herraskartano, niinkuin monesta paikasta vieläkin saattoi huomata, vaikka se nyt oli aivan rappiolla. Siinä oli kerran asunut uljas sotilas, joka oli ollut hispanilaisessa sotapalveluksessa ja tehnyt monta urhotyötä ja voittanut suuria rikkauksia. Kun hän oli palannut kotiinsa kylään, oli hän rakentanut uhkean talon asunnokseen. Vaan ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän, joka oli niin pitkän aikaa elänyt ulkona meluavassa maailmassa, kyllästyi hiljaiseen elämäänsä. Hän läksi jälleen pois eikä koskaan enää palannut. Kun monen, monen vuoden kuluttua oltiin varmat siitä että hän oli kuollut, otti muuan etäinen sukulainen talon omakseen, mutta se oli jo silloin huonossa kunnossa eikä uusikaan omistaja sitä korjauttanut. Sittemmin talossa pientä maksua vastaan asui köyhää väkeä, ja rakennus rappeutumistaan rappeutui. Siitä ajasta oli jälleen vuosia kulunut. Jo silloin kun setä poikansa Tobiaksen kanssa oli tullut tänne, oli hän ottanut saman hävinneen talon asunnokseen. Tämän jälkeen oli se enemmiten ollut autiona, sillä sen, joka ei ymmärtänyt vähäisen vastustella hävityksen leviämistä ja heti jollakin tapaa tukkia ja paikata läpiä ja halkeamia, missä semmoisia ilmestyi, oli mahdoton asua siinä. Talvi täällä ylhäällä kylässä oli pitkä ja kylmä. Joka taholta tuuli ja suhisi läpi huoneitten, niin että kynttilät sammuivat ja köyhempi kansa värisi vilusta. Mutta setäpä ei ollut neuvoton. Heti senjälkeen kun hän oli päättänyt asua talven kylässä, oli hän jälleen ottanut vanhan rakennuksen haltuunsa ja syksyn kuluessa usein käynyt sitä korjaelemassa ja saanut sen hyvään kuntoon. Lokakuun keskipaikkeella oli hän sitten Heidin kanssa muuttanut sinne.

Kun pihan puolelta astuttiin sisään, tultiin ensin suureen avonaiseen huoneeseen, jonka toinen seinä oli kokonaan ja toinen puoleksi hajonnut. Siinä nähtiin vielä kaareva akkunakehä, josta lasi jo aikoja sitten oli särkynyt, ja jota tiheä kattoon asti ulottuva muratti kiersi. Katto, josta vielä puolet oli jäljellä, oli kauniisti kaareva, ja siitä saattoi heti päättää, että tämä huone oli ollut rukoushuone. Tästä tultiin suureen pylväskäytävään, jonka lattiasta siellä ja täällä oli jäljellä kauniita kiviä, joitten välissä kasvoi tiheää ruohoa. Siitä oli myös seinät puoleksi poissa, suuret kappaleet katostakin, niin että jos ei muutamat paksut pylväät vielä olisi kannattaneet sitä osaa katosta, joka oli jäljellä, olisi joka silmänräpäys täytynyt peljätä, että se sortuisi alas. Tänne oli setä laudoista rakentanut suojan, jonka lattialle hän paksulta oli levittänyt heiniä, sillä tässä vanhassa holvikäytävässä saisivat nyt vuohet asuntonsa. Sieltä johti monenmoiset käytävät, kaikki puoleksi raunioina, niin että yhdestä kohden kurkisti taivas sisään, toisista näkyi niittyjä, nurmia. Mutta siitä, missä raskaat tammiset ovet vielä riippuivat lujasti saranoillaan, päästiin suureen avaraan tupaan, joka vielä oli hyvässä kunnossa. Sen seinät tummine puukoristuksineen olivat aivan eheät, ja nurkassa oli tavattoman suuri uuni, joka ulottui kattoon saakka ja jonka valkoisiin kaakeleihin oli maalattu suuria sinisiä kuvia. Siinä oli vanhoja tornia ja korkeita puita niitten ympäri, puitten alla käveli metsästäjä koirineen. Ja olipa siinä myös tyyni järvi tuuheitten tammien varjossa, rannalla seisoi kalastaja onkien. Uunin ympäri oli penkki, jolle sai istua kuvia katselemaan. Tähän Heidi kohta istui. Heti, kun hän isoisän kanssa oli astunut tupaan, juoksi hän uunin luo, istui penkille ja rupesi katselemaan kuvia. Mutta kun hän penkkiä myöten luisuen saapui uunin taa, näki hän jotain uutta, erinomaista, joka heti veti hänen huomionsa puoleensa: Uunin ja seinän väliseen suurenlaiseen loukkoon oli neljä lautaa asetettu lavaksi, ja siinä oli — siitä ei voinut erehtyä — Heidin vuode aivan samanlaisena kuin tunturillakin: paksulta heiniä ja sen yli lakana ja säkkipeite. Heidi huusi iloiten:

"Voi isoisä, tämä on minun huoneeni, oi kuinka se on kaunis! Mutta missä sinä saat maata?"

"Sinun vuoteesi täytyy olla lähellä uunia, ett'ei sinun tule kylmä", sanoi isoisä, "tule minun huonettani katsomaan".

Heidi hyppeli avaran tuvan läpi isoisän jäljessä, tämä avasi erään oven, josta tulivat pieneen huoneeseen, siinä oli isoisän vuode. Huoneessa oli vielä toinenkin ovi. Heidi aukaisi sen kiireesti ja jäi kummastuneena seisomaan, hän näki edessään jonkunmoisen kyökin, joka oli niin tavattoman suuri, ettei hän eläissään ollut semmoista nähnyt. Siinä oli isoisällä ollut paljo työtä ja olipa vielä nytkin koko lailla korjattavaa, sillä joka taholla oli seinissä läpiä ja suuria halkeamia, joista tuuli vinkuen tunki sisään, vaikka monta aukkoa jo oli laudoilla tukittu, niin että näytti siltä, kuin jos seinissä olisi ollut joukko pieniä kaappia. Kyökin suuren ikivanhan oven oli isoisä myöskin jälleen kiinnittänyt sarannoilleen ja se olikin tarpeen, sillä tästä eteenpäin oli rakennus rauniona, jossa rikkaruohot rehoittivat ja suuret joukot rottia sekä sisiliskoja olivat ottaneet asuaksensa.

Heidi viihtyi hyvin uudessa kodissaan, ja jo toisena päivänä, kun Pekka tuli katsomaan, miten hän uudessa asunnossa eleli, oli hän niin ennättänyt tutustua jokaiseen nurkkaan ja kolkkaan, että hän saattoi johdattaa Pekkaa kaikkialle. Hän ei jättänyt poikaa rauhaan, ennenkuin hän oli perinpohjaisesti tarkastellut rakennuksen kaikkia merkillisiä kohtia.

Heidi nukkui erittäin hyvin uuninnurkassaan; mutta aina aamulla luuli hän heräävänsä tunturilla ja aikoi juosta aukaisemaan majan oven katsoakseen, eivätkö hongat sentähden humisseet, että oli satanut lunta, joka raskaana taakkana painoi niitten oksia. Ja hänen täytyi joka aamu ensin pitkän aikaa katsella sinne ja tänne, ennenkuin taas muisti, missä oli, ja joka kerta tunsi hän painon sydämmessään, kun hän huomasi, ettei hän ollut kotona tunturimajassa. Mutta kun hän sitten kuuli isoisän ulkona puhuvan Pikun ja Vienon kanssa ja kun vuohet iloisesti määkyivät, ikäänkuin tahtoisivat huutaa hänelle: "tulehan jo, Heidi", — silloin tunsi hän olevansa kotonaan ja hyppäsi vuoteestaan sekä sitten tuota pikaa suureen vuohiomettaan. Mutta neljäntenä päivänä sanoi Heidi surullisesti: "Tänään täytyy minun varmaankin mennä isoäidin luo, hän kaipaa minua".