Mutta isoisä ei ollutkaan samaa mieltä. "Et tänään, etkä huomenna", sanoi hän. "Tunturi on sylenpaksuisen lumen peitossa ja aina vain sataa lisää; tuskin pääsee Pekkakaan kinosten läpi. Pienokainen, senlainen kuin sinä, Heidiseni, joutuisi lumen alle, niin syvälle, ettei enää olisi löydettävissäkään. Odota vähäisen, kunhan jäätyy hanki, on sinun helppo käydä tepsuttaa tunturille".
Odottaminen tuotti aluksi Heidille vähäisen surua. Mutta aika kului niin pikaa askaroimisessa, ettei hän huomannutkaan, ennenkuin jo päivä taas oli päässä.
Joka aamu ja joka iltapäivä meni nyt Heidi kouluun ja oli ahkera oppimaan, mitä siellä oli opittavana. Pekkaa ei vaan usein nähty koulussa, useimpina päivinä oli hän sinne tulematta. Opettaja oli lempeä mies, joka silloin tällöin vaan sanoi: "Minusta näyttää siltä, kun ei Pekka nytkään olisi saapuvilla, mutta nyt onkin niin paljon lunta, ettei hän luultavasti pääse tulemaan". Mutta illemmällä, kun koulu jo oli loppunut, pääsi Pekka sentään tavallisesti tulemaan ja kävi Heidiä katsomassa.
Jonkun päivän kuluttua tuli aurinko jälleen näkyviin ja loi säteensä valkoiselle maalle; mutta se laskeusi hyvin aikaiseen tunturin taa, ikäänkuin se ei yhtä mielellänsä nyt katselisi luontoa, kuin kesällä, jolloin kaikki oli vihantaa ja kukoistuksessa. Mutta illalla kohosi suuri, kirkas kuu taivahalle ja valaisi koko yön avaroita lumikenttiä; aamulla taas kaikki vuoret välähtelivät ja säteilivät ihmeellisessä loistossa. Kun nyt Pekka niinkuin edellisinäkin päivinä aikoi hypätä ikkunasta syvään lumeen, tapahtui hänelle jotain aivan odottamatonta. Hän otti vauhtia ja hyppäsi ulos, mutta ei tullutkaan pehmeään kinokseen, vaan pompahti kovasti jäätyneeseen maahan ja vasten tahtoansa sai hän luistaa jonkun matkaa alaspäin aivan kuin johtamaton kelkka. Suuresti ihmeissään pääsi hän viimeinkin taas jaloilleen ja nyt polki hän kaikin voimin hankea, saadaksensa vakuutusta siitä; että toden tottakin oli semmoinen muutos tapahtunut. Mutta polki ja koputtipa hän miten tahansa niin ei hän saanut kuin pieniä jään sirpaleita lohkeamaan: koko tunturi oli jäätynyt kivikovaksi. Se oli Pekan mielestä oivallista; hän tiesi, että tämmöinen muutos oli tarpeen, ennenkuin Heidi taas saattaisi tulla heillä käymään. Kiireesti palasi hän kotiin, juoda ahmasi maitoeränsä, jonka äiti juuri oli asettanut pöydälle, pisti leipäpalasensa taskuun ja sanoi kiireesti: "Mun täytyy lähteä kouluun".
"Niin mene ja ole ahkera", sanoi äiti kehottavaisesti.
Pekka puikahti ulos ikkunasta — sillä nyt oltiin sisään teljetyt, jäämöhkäle salpasi oven —, veti pienen kelkkansa ulos, istui siihen ja nyt alas.
Se kiiti nuolena, ja kun hän tuli liki kylää, josta tie yhtä mittaa kulki Maynfeldiin päin, jatkoi hän matkaansa, sillä hän olisi mielestään saattanut sekä itsensä että kelkkansa vaaraan, jos hän yht'äkkiä olisi pysäyttänyt sen vauhtia. Hän jatkoi siis kulkuaan, siksi kun hän tuli lakealle maalle, jossa kelkka itsestään pysähtyi. Siellä hän nousi ja katseli taaksensa. Kova vauhti oli vienyt häntä jonkun verran Maynfeldin ohi.
Nyt hän ajatteli, että hän kaikissa tapauksissa tulisi myöhään kouluun, koska se jo aikaa sitten oli alkanut ja häneltä vielä menisi melkein tunti paluumatkaan. Hänen ei siis tarvinnut pitää kiirettä, eikä hän pitänytkään ja tuli kylään, juuri kun Heidi oli päässyt koulusta ja ruvennut isoisän kanssa ruoalle. Pekka astui sisään, ja koska hänellä tällä kertaa oli jotain erinomaista sanottavaa, oli tämä ajatus ylinnä hänen mielessään ja hänen täytyi siis, niin pian kun hän Heidin näki, päästä sitä purkamaan, ennenkuin hän pystyi muuta huomaamaan.
"Nyt on", sanoi Pekka ja seisahtui keskelle lattiaa.
"Mikä? Mikä, kenraali? Tuo kuuluu jokseenkin sotaiselta", sanoi setä.