Hänen sanansa rauhoitti Heidiä, joka oli ollut sangen levoton, hän kun ei koskaan ennen ollut tavannut isoäitiä vuoteen omana. Nyt katseli lapsi vähän kummastuneena häntä, ja sanoi sitte:
"Frankfurtissa pukeutuvat huiviin, kun menevät kävelemään. Oletko sinä ehkä luullut, että se pannaan ylle, kun mennään vuoteeseen, isoäiti?"
"Tiedätkö, Heidi", vastasi tämä, "minä otan sen näin ylleni vuoteeseen, ettei minun olisi kylmä. Minä niin iloitsen tästä huivistani, peite on ohuenlainen".
"Mutta isoäiti", jatkoi taas Heidi, "vuoteesi onkin matalampi pään puolelta kuin muualta, eihän vuode saa olla sellainen".
"Kyllä sen tiedän, lapseni, ja tunnenkin, ettei se ole hyvä", ja isoäiti koetti saada päänsä mukavampaan asentoon tyynylle, joka oli ohut kuin lauta. "Tämä tyyny ei näetsen koskaan ole ollut erittäin paksu ja vuosien kuluessa on se yhä enemmän litistynyt".
"Voi, kun olisin Frankfurtissa huomannut Klaaralta kysyä, enkö saisi ottaa vuodettani mukaani", sanoi nyt Heidi, "siinä oli kolme paksua tyynyä päälletysten, niin etten saattanut nukkua, kun ehtimiseen luisuin alas tasaiselle paikalle asti, ja sieltä täytyi minun uudestaan ja uudestaan pyrkiä ylös tyynyille, koska siellä täytyi sillä lailla maata. Saattaisitkohan sinä maata sillä lailla, isoäiti?"
"Vallan hyvin, se lämmittäisi ja hengittäminenkin käy niin helposti, kun pää on korkealla", sanoi isoäiti kohottaen päätään vähän ylemmäksi, ikäänkuin korkeampaa kohtaa etsien.
"Mutta me emme nyt huoli puhua näistä, onhan minulla, kiitos Luojan, niin paljon hyvää, jota ei muilla vanhoilla ja sairailla ole: nuo hyvät leipäset, joita aina edelleen saan, tämä hyvä lämmin huivi ja lisäksi sinun täällä käyntisi, joka on minulle niin suureksi iloksi. Luethan minulle tänään taas vähäisen?"
Heidi juoksi tupaan ja toi sieltä vanhan virsikirjan. Nyt luki hän toisen virren toisensa perään, sillä hänen oli nyt hyvä olla ja hän iloitsi itsekin niiden lukemisesta, olihan siitä jo kulunut niin monta päivää, kun hän viimeksi kuuli noita rakkaita runoja.
Isoäiti makasi siinä kädet ristissä, hänen kasvoillaan, jotka äsken näyttivät murheellisilta, oli nyt niin tyytyväinen hymy, kuin suuri onni olisi tullut hänen osakseen.