Heidi vaikeni äkkiä.
"Isoäiti, oletko jo terve"? kysyi hän.
"Minun on hyvä olla, Heidi, minun tulee siitä niin hyvä olla; lue loppuun asti, luethan?"
Lapsi jatkoi, ja kun hän oli lukenut viimeisen säkeistön:
"Siis, oi Herra, tyytyväinen,
Nöyrä sydän mulle suo,
Niin ei maailma pettäväinen
Yli voimain tuskaa tuo;
Viimein vie mua suojassas
Kotoisehen majahas" —
silloin toisti isoäiti sen vieläkin kerran ja hänen kasvoissaan kuvastui ihana toivo, Heidinkin sydän tuntui niin keveältä. Hän muisti kirkkaan ihanan päivän, jona hän oli palannut kotiin ja huusi iloisesti: "Isoäiti, minäkin ymmärrän, miltä tuntuu matkustaa kotoiseen majahan". Tämä ei vastannut mitään; mutta hän oli varmaankin kuullut sanat, sillä sama onnellisuus kuvastui vieläkin hänen kasvoillaan.
Hetken kuluttua sanoi lapsi taas: "Nyt hämärtää jo isoäiti, minun täytyy lähteä kotiin; mutta minä olen niin iloinen siitä, että sinun jälleen on noin hyvä olla".
Isoäiti otti lapsen käden omaansa ja sanoi sitte: "Niin, minäkin olen jälleen iloinen; vaikka minun täytyy olla vuoteessa, on minun sittekin hyvä olla. Katsohan, ei kukaan, joka ei ole sitä kokenut, tiedä, miltä tuntuu, kun täytyy maata näin yksinään eikä saa kuulla sanaakaan keneltäkään ihmiseltä eikä voi mitään nähdä, ei ainoatakaan auringonsädettä. Silloin tulee niin monta raskasta ajatusta mieleen, että monta kertaa luulee, ettei helpotusta enää saakaan, eikä luule enää voivansa elääkään, Mutta kun sitte taas saapi kuulla ne sanat, jotka sinä juuri luit, tulee ikäänkuin valo sydämmeen, niin että jälleen voi iloita".
Isoäiti laski nyt Heidin käden irti, ja tämä juoksi hyvää yötä sanottuaan tupaan takaisin ja veti kiireesti Pekan mukaansa ulos, sillä nyt oli jo myöhäinen. Mutta kuu oli noussut taivaalle ja valaisi niin kirkkaasti, että oli aivan kuin päivä jälleen olisi ollut nousemassa. Pekka otti kelkkansa esille ja istui itse eteen ja Heidi hänen taaksensa, sitten he kiitivät tunturia alas keveästi kuin siivillä.
Myöhemmin kuin Heidi makasi hyvässä pehmeässä vuoteessaan uunin takana, muisti hän taas isoäitiä ja hänen huonoa vuodettaan ja ajatteli uudestaan hänen sanojaan sekä sitä valoa, jonka virren sanat olivat hänen sydämmeensä sytyttäneet. Ja Heidi mietti, että jos isoäiti joka päivä saisi kuulla tämän virren, olisi hänen ainakin kerran päivässä hyvä olla. Mutta hän tiesi, että kokonainen viikko, ehkäpä kaksikin saattaisi kulua, ennenkuin hän jälleen pääsisi sinne. Tämä oli Heidistä niin ikävää, että hän miettimistään mietti, mitä hän tekisi, että isoäiti joka päivä saisi kuulla virren sanoja. Yht'äkkiä johtui hänelle keino mieleen ja hän oli niin iloissaan siitä, että hän tuskin jaksoi odottaa aamua, jolloin hän saisi panna tuumansa toteen. Äkkiä nousi Heidi istualleen vuoteessaan, miettiessään oli hän unhoittanut rukoilla taivaallista isää ja anoa hänen siunaustaan, sitä ei hän koskaan enää unhoittaisi.