Kun hän sitte hartaassa rukouksessaan oli uskonut itsensä, isoisänsä ja isoäidin Jumalan suojelukseen, vaipui hän taas vuoteelleen ja nukkui syvään ja rauhallisesti aamun koittoon asti.
VIIDES LUKU.
Talvea kestää vielä.
Seuraavana päivänä tuli Pekka paraaseen aikaan kouluun. Hänellä oli evästä pussissa päivällisekseen, sillä koulussa oli tapa tämmöinen: kun lapset kylästä menivät kotiinsa ruoalle, menivät ne oppilaat, jotka asuivat kauempana, pöydilleen istumaan, asettivat jalkansa mukavasti penkeille, levittivät eväänsä polvilleen ja rupesivat päivälliselle. Kello yhteen saivat he sillä lailla huvitella, silloin alkoi koulutyö jälleen. Kun Pekka joskus oli tämmöisen koulupäivän viettänyt, meni hän hyväksi päätökseksi sedän luo Heidiä tervehtimään.
Kun hän tänään koulun päätyttyä astui sedän suureen tupaan, syöksi
Heidi häntä vastaan, sillä juuri Pekkaa oli hän odottanut.
"Tiedänpä jotakin", sanoi hän.
"Mitä?" vastasi hän.
"Nyt täytyy sinun opetella lukemaan", kuului vastaus.
"Olenhan jo", tuumasi Pekka.
"Mutta et siten, kuin minä tarkoitan", sanoi nyt Heidi kiivaasti, "minä tarkoitan, niin että sen myöskin osaat".