"Mahdotonta", huomautti Pekka.
"Sitä ei kukaan ihminen, enkä minäkään enää usko sinusta", sanoi Heidi suurimmalla varmuudella. "Mummo Frankfurtissa on jo aikaa sitten tiennyt, ettei se ole totta, ja hän on minulle sanonut, ettei minun pitäisi uskoman semmoisia".
Pekka ällistyi tämmöisestä uutisesta.
"Minä kyllä opetan sinua lukemaan, tiedän hyvin millä tapaa", jatkoi Heidi; "sinun pitää nyt vihdoinkin oppia, ja sitte sinun täytyy joka päivä lukea isoäidille virren tahi kaksi".
"Ei tule mitään", mutisi Pekka.
Heidi vimmastui, kuu Pekka näin itsepintaisesti saattoi vastustaa hyvää ja oikeaa asiaa, josta Heidi itse oli niin suuresti innostunut. Säihkyvin silmin asettui hän nyt pojan eteen ja sanoi uhkaavaisesti:
"Tahdotko tietää, miten käypi, jos et tahdo mitään oppia: äitisi on jo kaksi kertaa sanonut, että sinutkin pitäisi lähettää Frankfurtiin kaikellaista oppimaan, ja minä tiedän, mitenkä pojat siellä koulua käyvät. Ollessamme ajelemassa näytti Klaara minulle hirmuisen suuren koulukartanon. Mutta siellä eivät he käy ainoastaan poikina, vaan aina vielä, kun jo ovat suuria herroja; sen olen itse nähnyt: ja elä luulekkaan, että siellä on vain yksi opettaja niinkuin meillä, ja niin hyvä. Heitä menee aina koko rivi, monta yhdessä koulurakennukseen ja he ovat kaikki mustissa, kuin menisivät kirkkoon, ja heillä on näin korkea musta hattu päässään" — ja Heidi näytti, kuinka korkeita hatut olivat.
Pekka tunsi väristyksen seljässään.
"Ja sinne sinut lähetetään kaikkein herrain komennettavaksi", puhui Heidi kiihkeästi, "ja kun sinun vuorosi tulee, et osaa lukea, etpä edes tavatakaan. Saatpa nähdä, miten herrat sinua pilkkaavat vielä paljoa pahemmin kuin Tinette, ja jos vaan tietäisit, miltä tuntuu, kun hän pilkkaa".
"Noh tahdon", sanoi Pekka osaksi valittaen ja osaksi äkäisesti.