Herra tohtori kohotti olkapäitään; "Toivonpa niinkin", sanoi hän puoleen ääneen. "Mutta ajattelepas silmänräpäys minua, kallis ystäväni. Onhan sinulla rakas lapsesi, joka kaipaa sinua, kun olet poissa, ja iloitsee kotiin tulostasi. Sinun ei koskaan tarvitse palata autioon kotiin ja yksinäsi istua pöytään. Ja sinun lapsellasi on myös hyvä koti. Vaikka hänen täytyykin kieltäytyä paljosta, jota muut saavat nauttia, on hänellä taas sen sijaan monta etua, joita muilta puuttuu. Niin, Sesemann, te ette ole niin perin säälittäviä, olettehan sentään sangen onnelliset, kun saatte olla näin yhdessä. Ajattelepas minun yksinäistä kotiani!"
Herra Sesemann käveli pitkillä askeleilla edes ja takaisin huoneessa, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku ajatus voimakkaasti valtasi hänet. Äkkiä pysähtyi hän sitte ystävänsä eteen ja taputti häntä hartioille.
"Tohtori, minulla on eräs tuuma: Minä en saata nähdä sinua tuommoisena, ethän sinä enää ensinkään ole kaltaisesi. Sinun pitää lähtemän täältä vähän liikkeelle, ja tiedätkö mihin? Sinun täytyy matkustaa ja kaikkein meidän nimessämme käydä tervehtimässä Heidi lasta tunturilla."
Kummastuneena yritti tohtori kieltäytyä, mutta herra Sesemann ei antanut hänelle aikaa siihen. Suuresti iloissaan uudesta tuumastaan ja kokonaan sen valtaamana tarttui hän ystävänsä käsivarteen ja vei hänet mukanaan tyttärensä huoneeseen. Klaaralle oli ystävällisen tohtorin tulo aina suureksi iloksi, sillä hän oli alati kohdellut tyttöstä mitä suurimmalla hellyydellä ja aina kertonut hänelle jotakin huvittavaa. Klaara tiesi myöskin syyn miks'ei tohtori nyt enää voinut sitä tehdä, ja toivoi hartaasti saavansa nähdä tohtorinsa kerran taas iloisena. Hän ojensi heti kätensä tohtorille, joka istahti hänen viereensä. Herra Sesemann veti myöskin tuolinsa heidän luoksensa ja alkoi ottaen Klaaraa kädestä kertoa, miten suuresti hän itsekin oli iloinnut Schweitzin matkasta. Mutta itse pääasian ohi, että matkan nyt täytyi jättää, kiirehti hän, sillä hän pelkäsi saavansa nähdä kyyneliä. Hän johdatti siis heti Klaaran ajatukset uuteen tuumaansa ja huomautti, miten tarpeellinen tämä virvoitus tulisi olemaan heidän rakkaalle ystävällensä.
Klaaran sinisilmät olivatkin jo kyynelistä tulvillaan, vaikka hän kaikin voimin koetti niitä pidättää, sillä hän tiesi, miten vaikea isän oli nähdä hänen itkevän. Mutta olihan se myöskin sangen katkerata, että kaikki täten yht'äkkiä raukesi; kärsimyksen pitkinä, tuskallisina ja yksinäisinä hetkinä oli toivo kesän kuluessa päästä matkustamaan Heidin luo ollut hänen ainoana ilonaan ja lohdutuksenaan. Mutta Klaara ei ollut tottunut vastustelemaan, hän tiesi varsin hyvin, että isä kielsi häneltä ainoastaan sen, mikä olisi tullut onnettomuudeksi eikä sen vuoksi saanut tapahtua. Hän nieli kyyneleensä ja johdatti ajatuksensa siihen, josta vielä oli hänelle vähäisen korvauksen toivetta. Hän otti hyvän ystävänsä käden omaansa, silitteli sitä ja pyysi rukoilevaisesti:
"Oi niin, herra tohtori, eikö totta, te lähdette Heidin luo ja sitten tulette taas minulle kertomaan kaikesta: minkälaista siellä on, mitä Heidi tekee ja mitä isoisä ja Pekka ja vuohet; minä tunnen ne kaikki niin hyvin! Ja te viette mukananne kaikellaista minulta Heidille; minä olen jo miettinyt kaikki valmiiksi ja jotakin myös iso-äidille; minä pyydän teitä, herra tohtori, tehkää niin hyvin, ja minä tahdon taas puolestani sill'aikaa ottaa niin paljon kalanmaksaöljyä, kuin te vain tahdotte."
Vaikea on määrätä, oliko se tämä lupaus, joka ratkaisi asian, mutta varsin luultava on, että niin oli, sillä herra tohtori hymyili ja sanoi:
"Täytyneehän minun kai sitte lähteä, Klaara, jotta kerran taas saisimme nähdä sinua lihavana ja terveenä, niinkuin mielellään tahtoisimme, isä ja minä. Ja koska minun tulee lähteä, oletko sinä jo senkin päättänyt?"
"Mieluimmin heti huomenna varhain, herra tohtori", vastasi Klaara.
"Hän on oikeassa", sanoi isä siihen, "päivyt paistaa, taivas on sininen, aika on tarkoin käytettävä, ja jokainen päivä, josta ei saata nauttia alpeilla, on sinulta hukkaan kulunut."