Ruusun hohteisia hattaroita liiteli sinne tänne taivaalla, joka yhä sinenemistään sineni, ja ylängöille ja laitumille valui kirkas kultainen loiste, sillä juuri nyt kohosi aurinko korkeitten vuorihuippujen takaa.
"Oi kuinka kaunista! Oi kuinka kaunista! Hyvää huomenta, isoisä", huudahti Heidi juosten ulos majasta.
"Vai ovat jo sinunkin silmäsi kirkkaat?" vastasi isoisä ojentaen kätensä Heidille aamutervehdykseksi.
Heidi kiirehti honkien alle ja hypähti ilosta kuunnellessaan tuulen humisevaa ja suhisevaa ääntä häilyvissä oksissa, ja joka kerta, kun uusi tuulen puuska sai kuusten latvat vieläkin kovemmin hohisemaan, huudahti hän riemusta ja hypähti vieläkin vähän korkeammalle.
Sillä aikaa oli isoisä käynyt ometassa, lypsänyt Lumikon ja Pikun, sitte pessyt ja puhdistanut ne, ja toi ne nyt ulos. Kun Heidi näki ystävänsä, tuli hän heti juosten niitten tykö, halaili molempia ja tervehti niitä ystävällisesti, ja nämä taas määkyivät iloisesti ja tuttavallisesti hänelle ja molemmat vuohet tahtoivat yhä selvemmin osottaa ystävyyttään siten, että painoivat päätään aina kiinteämmin häneen, niin että hän melkein oli musertua niiden väliin. Mutta Heidi ei peljännyt, ja kun vilkas Pikku vähän liian kovaa painoi päänsä häneen, sanoi hän: "Ei niin, Pikku, ihanhan sinä puskeilet kuin suuri Turkkilainen", ja heti paikalla veti Pikku päänsä takaisin ja vetäytyi hiljaisena vähän syrjempään ja Lumikkokin oli jo suurellisesti kohottanut päätänsä ikäänkuin sanoakseen: "Minusta ei kenenkään sopisi sanoa, että käyttäytyisin kuni Turkkilainen". Valkoinen Lumikko oli näet ruskeata Pikkuakin vielä vähän ikäänkuin jalosukuisempi.
Nyt kuului alempaa Pekan vihellys ja pian sen jälkeen tulivat vuohet, joutuisa Lieto ensimmäisenä, pitkillä hyppäyksillä. Heidi oli heti keskellä piiriä ja tuli, vuohien rajusti tungetessa häntä tervehtimään, sysätyksi sinne tänne laumassa, ja sitte hän taas itsekin koki siirtyä vähän syrjemmälle aran Vienon luo, jonka isommat vuohet aina tyrkkäsivät pois tiellään, kun se aikoi pyrkiä Heidin tykö.
Nyt tuli Pekkakin näkyviin. Hän antoi peljättävän vihellyksen kaikua yli seudun. Sen hän teki hieman säikähdyttääksensä vuohia ja saadaksensa ne hätyytetyksi vähän laitumelle päin, jotta hän saisi puhutella Heidiä. Vuohilauma hajosikin vähän, niin että Pekka pääsi Heidin läheisyyteen.
"Tänään saatat taas kerran tulla mukaan", aloitti hän vähän äreästi puheensa.
"En, Pekka, sitä en saata", vastasi Heidi, "joka silmänräpäys odotan vieraitani Frankfurtista, minun täytyy siis olla kotona".
"Sen olet jo niin monta kertaa ennen sanonut", mutisi Pekka.