"Minä olin — minä kävin — en enää itsekään oikein tiedä — ah niin, jo minä nyt muistan: Minä tulin sattumalta käyneeksi ruokasalin kautta ja kuulin pikku mamssellin nimeä mainittavan, ja miten sitte käy, niin toinen ajatus johtuu toisesta ja niin — siihen tapaan —"
"Niin kyllä, niin kyllä", hymyili tohtori, "ja jota useampi ajatus näin liittyy toiseensa, sitä kauemmin on syytä viipyä sisällä. Hyvästi Sebastian, tervehdyksenne saatan perille".
Nyt aikoi tohtori kiirehtiä avatusta ulko-ovesta, mutta tuli estetyksi: myrskyinen ilma oli pakoittanut neiti Rottenmeierin kääntymään takaisin ennen aikojaan ja hänkin aikoi juuri ikään astua sisään samasta ovesta. Tuuli oli kohottanut ja levittänyt hänen suuren huivinsa, niin että näytti siltä, kuin olisi hän liikkunut purjeilla. Herra tohtori vetäytyi samassa silmänräpäyksessä taas takaisin. Mutta neiti Rottenmeier oli aina osottanut mitä suurinta kohteliaisuutta tätä herraa kohtaan ja vetäytyi hänkin paikalla takaisin, hetken aikaa seisoivat nämä molemmat henkilöt vastatusten, kumpainenkin mitä kohteliaimmin kehoittaen toista käymään ovesta ensin. Mutta yhtäkkiä tuli voimakas tuulen puuska ja ajoi neiti Rottenmeierin täysissä purjeissa hyvää vauhtia tohtoria kohden, joka kuitenkin sai väistäneeksi, mutta neiti Rottenmeierin lennätti se vielä hyvän matkaa hänen ohitsensa, jotta mainitun neidin taas täytyi kääntyä takaisin voidaksensa tavan mukaisesti tervehtiä perheen ystävää.
Neiti Rottenmeier oli vähän pahoillaan onnettomasta sattumuksesta, mutta tohtorin käytöksessä oli jotakin tyynnyttävää, joka pian taas rauhoitti neidin mielen ja sai hänet suopeaksi. Tohtori ilmoitti hänelle matkatuumansa ja pyysi niin miellyttävästi häntä käärimään Heidille lähetettävät lahjat niin kauniisti kokoon, kuin ainoastaan hän, neiti Rottenmeier, sen osasi tehdä. Sitten jätti hän hyvästi.
Klaara odotti neiti Rottenmeierin puolelta kaikellaisia vastustelemisia, ennenkuin tämä neiti antaisi suostumuksensa kaikkien niiden esineiden lähettämiseen, jotka Klaara oli Heidiä varten määrännyt. Mutta tämän kerran oli hän erehtynyt; neiti Rottenmeier oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän rupesi heti tyhjentämään suurta pöytää levittääksensä sille kaikki ne esineet, jotka Klaara oli koonnut, niin että Klaarakin olisi tilaisuudessa näkemään, miten hän niitä asetteli kääröihin. Se ei ollut mikään helppo tehtävä. Heidille lähetettävät lahjat kun olivat niin monenmuotoiset ja erilaatuiset. Ensinnäkin oli siinä tuo pieni lämmin viitta, johon oli yhdistetty päähine; se oli Klaaran mielestä Heidille tarpeen lähenevän talven aikana, jotta Heidi voisi käydä isoäitiä tervehtimässä tarvitsematta joka kerta odottaa isoisää käärimään hänet peitteeseensä, ettei hän vilustuisi. Sitte siinä oli isoäidille paksu, lämmin huivi, johonka hän saisi kääriytyä eikä tarvitsisi kärsiä vilua, jos tuuli taas vinhasti vinkuisi tupaan päästäksensä. Sitte oli siinä suuri rasiallinen hienompia kahvileivoksia isoäidille, jotta hän kerrankin saisi kahvin kanssa nauttia muutakin kuin tavallisen leipäsensä. Vielä siinä oli mahdottoman suuri lihamakkara, alkuansa oli se tarkoitettu Pekalle, joka ei koskaan saanut ruoakseen muuta kuin juustoa ja leipää, mutta sitten Klaara taas mietti ja määräsi toisin, sillä hän pelkäsi Pekan iloissaan lopettavan koko makkaran yhdellä kerralla. Se piti sentähden ensin annettaman Briita äidille, joka siitä piti ottaman hyvän kappaleen itselleen ja isoäidille ja sitte jakaman loput ja antaman ne pienemmissä osuuksissa Pekalle. Olipa siinä sittenkin vielä myttynen tupakkia isoisälle, joka niin mielellään poltti piippuansa illansuussa istuessaan majansa edustalla, sekä viimeiseksi vielä monenmoisia, uteliaisuutta herättäviä myttysiä ja koteloita, jotka Klaara erityisellä ilolla oli koonnut, niissä Heidi näet oli löytävä kaikellaisia odottamattomia pikku lahjoja, jotka tulisivat häntä suuresti ilahduttamaan. Vihdoinkin oli muhkea käärö valmis ja laskettiin lattialle. Neiti Rottenmeier katseli sitä siinä ja vaipui syviin mietteisiin: hän ajatteli sitä suurta kykyä, jota vaadittiin kaunisten kääreiden valmistamiseen. Klaarakin silmäili sitä ja hänen silmäyksensä ilmaisivat suurta iloa ja suuria toiveita: hän näki jo nyt mielikuvituksessaan, miten Heidi oli hypähtävä korkealle ilosta ja riemuiten huudahtava, kun tämä mahdottoman suuri myttynen kannettaisiin hänelle.
Sebastian astui sisään, heitti kääreen hartioilleen ja lähti toimeen saadakseen sen viipymättä herra tohtorin luo viedyksi.
TOINEN LUKU
Muudan vieras tunturilla.
Aamurusko hehkui vuorilla ja raitis aamutuuli kohisi hongissa, heilutellen niiden oksia edestakaisin. Heidi avasi silmänsä, tämä humina oli herättänyt hänen, ja se tunki hänen sydämmensä sisimpään pohjukkaan ja houkutteli vastustamattomana häntä ulos kuusten alle. Hän syöksi vuoteeltaan ja olisi tuskin malttanut pukeutua valmiiksi, mutta täytyihän hänen se tehdä, sillä hän tiesi jo varsin hyvin, että ihmisen aina täytyy olla puhtaan ja siistin.
Sitte meni hän portaita alas parveltansa; isoisän vuode oli jo tyhjä. Ulkona majansa edustalla seisoi isoisä katsellen ylös taivasta kohden joka suuntaan, niinkuin hänen tapansa oli tehdä aina aamuisin, voidaksensa päättää, minkälaiseksi päivä oli tuleva.