"Mitä? mitä? kukapa teille, hyvä, vanha isoäiti, semmoisia on kertonut?" kysyi samassa ystävällinen ääni ja joku tarttui hänen käteensä ja pudisteli sitä sydämmellisesti, sillä mummo oli tullut sisään ja kuullut koko puheen. "Ei, ei, se ei tule kysymykseenkään! Heidi jää isoäidin luo häntä ilahduttamaan. Mekin kyllä taas tahdomme lasta tavata, mutta me tulemme hänen luoksensa. Joka vuosi tulemme tästälähin tunturilla käymään, sillä meillä on syytä lausua hyvälle Jumalalle kiitoksemme erinomattain tässä paikassa, jossa hän on tehnyt suuren ihmeen Klaaramme suhteen."
Isoäidin kasvot kirkastuivat ilosta, uudestaan ja uudestaan pudisti hän kiitollisuuden osotteeksi ystävällisen rouva Sesemannin kättä ja kaksi suurta kyyneltä valui hänen poskillensa. Heidi oli heti huomannut isoäidin ilon ja oli hänkin nyt sangen onnellinen.
"Eikö totta, isoäiti," sanoi lapsi häntä hyväellen, "nyt on käynyt, niinkuin minä sinulle viimein luin. Vuode Frankfurtista on varmaankin sinun parhaaksesi, isoäiti".
"Niin on, Heidi, ja niin paljon muuta hyvää on rakas Jumala minulle suonut", sanoi hän syvästi liikutettuna. "Miten se on mahdollista, että saattaa olla niin hyviä ihmisiä, jotka näin pitävät huolta vanhasta köyhästä ja niin paljon tekevät hänen hyväksensä! Ei mikään niin saata ihmistä vahvistaa hänen uskossaan hyvään taivaalliseen Isään, joka ei unhoita vähäarvoisintakaan, kuin se että huomaa maailmassa olevan tämmöisiä hyviä armeliaita ihmisiä, jotka näin auttavat köyhää, hyödytöntä, vanhaa vaimoraukkaa, kuin minä olen."
"Isoäiti", puuttui herra Sesemann tässä puheeseen, "Jumalan edessä olemme kaikki yhtä köyhät ja ansiottomat ja tarvitsemme hänen apuansa. Ja nyt jätämme hyvästi, mutta vain toistaiseksi, sillä kun tulevana vuonna palaamme, niin käymme taas isoäidin luona, jota emme koskaan enää unhota".
Rouva Sesemann kätteli kerran vielä isoäitiä.
Mutta hän ei päässyt lähtemään niin pian kuin hän oli luullut, sillä isoäiti yhä kiittelemistään kiitteli häntä toivottaen Jumalan runsainta siunausta hyväntekijällensä ja koko hänen perheellensä.
Herra Sesemann kulki sitte äitinensä kylään päin, ja setä kantoi vielä kerran Klaaran muassaan kotiinsa. Heidi hyppelehti hänen rinnallaan hän oli niin iloissaan isoäidin puolesta.
Seuraavana aamuna vuodatti Klaara katkeria kyyneleitä, kun hänen nyt tuli lähteä tunturilta, jossa hän oli ollut niin onnellinen. Mutta Heidi lohdutti häntä ja sanoi:
"Tuossa paikassa tulee kesä taas ja silloin sinä tulet takaisin, silloin on vieläkin kauniimpaa. Sinä taidat silloin heti kävellä ja me saatamme joka päivä käydä vuohien kanssa laitumella kukkasten luona ja huvitella alusta alkaen."