Heidi hyppeli vähän väliä ilosta astuessaan mummon rinnalla ja tämä tahtoi nyt kuulla kaikkea isoäidistä, kuinka hän eleli, miten hänen oli, etenkin talvella, kun täällä ylhäällä oli niin kylmä.
Heidi kertoi kaikesta sangen tarkasti, sillä hän kyllä tiesi, minkälaista siellä silloin oli, kuinka isoäiti istui nurkassaan kyyristyneenä ja värisi vilusta. Lapsi osasi myöskin kertoa, mitä hänellä oli ruuaksi, sekä mitä hänellä ei ollut.
Majalle asti kuunteli mummo suurella osanotolla Heidin kertomusta.
Briita seisoi juuri ikään sen edustalla asetellen Pekan toista paitaa päivänpaisteeseen kuivamaan, jotta tämä, kun toista oli tarpeeksi käytetty, saatettaisiin panna ylle. Hän huomasi seurueen ja syöksyi tupaan.
"Nyt juuri menevät kaikki pois, äiti", kertoi hän; "niitä on koko jono; setä saattaa niitä, hän kantaa sairasta".
"Ah, täytyykö siis todellakin niin käydä", huokasi isoäiti. "Ja ne vievät Heidin mukanaan, sen sinä näit? Voi jos hän saisi käydä minua hyvästi jättämässä! Jos vielä kerran kuulisin hänen ääntänsä!"
Ovi avattiin äkkiä ja Heidi oli muutamilla hyppäyksillä nurkassa isoäidin luona ja halaeli häntä.
"Isoäiti, isoäiti! Minun vuoteeni tulee Frankfurtista ja kaikki kolme tyynyä ja paksu peite; kahden päivän sisässä ovat ne täällä, sen on mummo sanonut".
Heidi ei saattanut tarpeeksi pian mielestään lausua sanottavaansa, niin maltittomasti odotti hän saada nähdä isoäidin iloa siitä. Tämä hymyili, mutta hieman surumielisesti, sanoi hän:
"Ah miten hyvä tämä rouva on! Minun pitäisi iloitseman siitä, että hän ottaa sinut mukaansa, Heidi; mutta tuskinpa minä kauan tämän jälkeen saatan elää."