Sillä nyt Heidi ei enää malttanut olla ilosanomaa isoäidille saattamatta ja hänen mieleensä muistui myös, miten tuskallista isoäidin oli ollut hänen viimein siellä käydessään.
"Ei, ei Heidi, mitä sinä ajattelet?" neuvoi isoisä. "Kun on vieraita, niin ei niistä niin juosta yht'äkkiä tiehensä".
Mutta mummo oli Heidin puolella.
"Setä hyvä, lapsi ei ole niin varsin väärässä", sanoi hän; "isoäiti-raukka on pitkät ajat jäänyt syrjään meidän tähtemme. Nyt lähdemme heti kaikki yhdessä sinne, minä odotan siellä hevostani ja sitte jatkamme matkaamme; kylästä lähetetään sitte heti sähkösanoma Frankfurtiin. Mitä sinä siihen sanot?" kysyi hän herra Sesemannilta.
Tämä ei vielä tähän asti ollut saanut aikaa puhua matkatuumistansa. Hän pyysi siis äitiänsä hetken vielä viipymään ja istumaan, siksi kun hän ennättäisi ilmoittaa, mitä hän oli ajatellut.
Herra Sesemann oli äitinsä seurassa aikonut tehdä pienen huvimatkustuksen Schweitzissä ja ensin nähdä, oliko hänen pikku Klaaransa niin voimissaan, että saattaisi vähemmän osan matkasta olla mukana. Nyt olikin käynyt niin, että hän oli tilaisuudessa tyttärensä kanssa tekemään mitä iloisimman huviretken, ja hän tahtoi heti käyttää loppukesän kauniita päiviä siihen. Hän aikoi viettää yönsä kylässä ja tulla seuraavana aamuna Klaaraa tunturilta hakemaan, lähteäksensä hänen ja mummon kanssa ensin Ragatziin ja sieltä sitten eteenpäin.
Klaarasta tuntui vähän tukalalta tuo äkkiarvaamaton lähteminen tunturilta, mutta olihan matkasta niin paljon iloa ja nyt ei muutenkaan ollut aikaa valittamiseen.
Mummo oli jo noussut ja ottanut Heidiä kädestä johdattaakseen seuruetta. Nyt kääntyi hän taas äkkiä.
"Mutta mikä ihmeen neuvo meitä auttaa Klaaran suhteen?" huudahti hän hämmästyneenä, hänen mieleensä muistui, että tämä matka tulisi tytölle liian pitkäksi.
Mutta setä oli jo totuttuun tapaansa nostanut hoitolapsensa käsivarrellensa ja astui nyt vakavasti mummon jäljessä, tämä nyökäytti mielihyvissään ystävällisesti päätään hänelle. Viimeisenä kulki herra Sesemann.