"Mutta, rakas ystäväni, eihän se saata tulla kysymykseenkään", sanoi nyt herra Sesemann; "Heidi-lapsihan kuuluu meihin, kysykääpäs sitä äidiltäni, tyttäreltäni; Heidi-lasta he eivät ikänään jättäisi vieraille! Mutta, jos se teitä rauhoittaa, ystäväni, niin tuossa on käteni. Minä vakuutan teille: 'tämän lapsen ei koskaan tarvitse lähteä vieraitten ihmisten luona leipäänsä ansaitsemaan; siitä minä pidän murheen, ja vielä senkin jälkeen kun minun elämäni on lopussa. Mutta nyt minun pitää vielä jotakin sanoman: Tämä lapsi ei ole luotu elämään poissa kodistansa, olkoot sitte olosuhteet minkälaiset hyvänsä; siitä meillä on kokemusta. Mutta se on voittanut ystäviä. Minä tunnen erään semmoisen, hän on vielä Frankfurtissa, mutta tekee viimeisiä valmistuksia mennäksensä sinne, missä hän hyvin viihtyy ja johon aikoo asettua rauhaa nauttimaan. Tämä on minun ystäväni, tohtori, joka vielä tänä syksynä saapuu tänne ja seuraten teidän neuvoanne asettautuu asumaan tälle paikkakunnalle, sillä teidän ja lapsen seurassa viihtyy hän paremmin kuin missään muualla nyt enää. Niin, näettehän, Heidi-lapsi tulee vastaisuudessa saamaan kaksi suojelijata läheisyyteensä. Sallittakoon hänen vielä kauan saada pitää molemmat täällä!'"

"Niin, sen suokoon hyvä Jumala!" liitti siihen mummo ja yhtyen poikansa toivomukseen pudisteli hän hyvän aikaa mitä sydämmellisimmin sedän kättä. Sitte veti hän yht'äkkiä Heidin luokseen ja syleili häntä sanoen:

"Ja sinä, rakas Heidini, pitäähän sinultakin kysymän: eikö sinullakin ole joku toivo, jonka mielelläsi näkisit täytetyksi?"

"Onpa kyllä", vastasi Heidi ja katsoi iloisesti mummoon.

"Noh niin, se on oikein, että sen ilmoitat", sanoi mummo kehottavaisesti: "mitä sinä mieluimmin tahtoisit, lapseni?"

"Minä tahtoisin mielelläni Frankfurtista vuoteeni, sen kolme tyynyä ja paksun peiton. Sitten isoäidin ei enää tarvitse maata pää alaspäin ja saa hengitetyksi ja hänellä on peitteen alla tarpeeksi lämmintä, niin ettei hänen tarvitse kääriytyä huiviinsa, joka kerta kun hän menee vuoteeseensa, sillä muutoin häntä aina palelee hirmuisesti".

Heidi oli hengittämättä puhunut yhteen mittaan, niin kiihkeästi halusi hän päästä toivonsa perille.

"Ah, rakas Heidini, mitä sinä sanot!" huudahti mummo liikutettuna. "Hyvä oli, että minua muistutit. Kun Jumala meille jotakin hyvää antaa, niin on meidän velvollisuutemme heti ajatella niitä, joilta niin paljon puuttuu! Nyt lähetän paikalla sähkösanoman Frankfurtiin. Tänään vielä saa neiti Rottenmeier toimittaa vuoteen junalle. Kahden päivän perästä saattaa se olla täällä. Antakoon Jumala isoäidin hyvästi nukkua siinä".

Heidi hyppeli riemuiten mummon ympärillä, mutta yht'äkkiä pysähtyi hän ja sanoi kiireesti:

"Nyt minun varmaankin heti täytyy lähteä isoäidin luo, hän tuleekin jo taas niin ahdistetuksi kun minua ei niin pitkään aikaan kuulu".