Pekka katsoi kerran vielä lahjaa kädessään oliko se todellakin siinä.
Sitte sanoi hän: "Kiitos Jumala!"
Ja tavattomissa hyppäyksissä juoksi hän nyt sieltä; mutta tällä kertaa pysyi hän jaloillaan sillä nyt ei kauhu ajanut häntä takaa, vaan ilo niin suuri, ettei hän sen vertaista ollut ikänänsä tuntenut. Kaikki tuska ja pelko oli mennyttä, ja joka viikko niin kauan kuin hän eli, oli kymmenpenninen odotettavissa. — — Kun seurue taas oli majan edustalla iloisen päivällisensä lopettanut ja istui kaikellaisia puhuen yhdessä, otti Klaara isäänsä, joka loisti ilosta ja aina, kun hän vaan katsahti tyttöseensä, näytti vieläkin onnellisemmalta, kädestä ja sanoi niin vilkkaasti, ettei häntä mitenkään ollut hiljaiseksi Klaaraksi tuntea:
"Oi, isä, kun sinä vaan tietäisit, mitä kaikkea isoisä on minun tähteni tehnyt, niin monet lukemattomat kerrat! Mutta minä en sitä unhota koskaan, en koko elämässäni. Ja aina minä ajattelen: jos vaan saattaisin rakkaalle isoisälle tehdä tahi lahjoittaa jotakin, joka hänelle tuottaisi vaikka vaan puoleksi niin suuren ilon, kuin hän on minulle saattanut".
"Sepä on minunkin hartain toivoni, rakas lapsi", sanoi isä, "minä aina vaan mietin, miten edes johonkin määrin saattaisimme osottaa kiitollisuuttamme hyväntekijäämme kohtaan".
Herra Sesemann nousi ja meni sedän luo, joka istui mummon kanssa erinomaisen huvittavassa keskustelussa. Setä nousi nyt seisaalleen. Herra Sesemann tarttui hänen käteensä ja sanoi sydämmellisesti:
"Rakas ystäväni, haluaisin hiukan puhua kanssanne: Te saatatte ymmärtää minua, kun sanon, ettei minua moneen vuoteen enää ole mikään oikein ilahduttanut. Mitä oli minulle kaikki rahani ja tavarani nähdessäni lapsi parkani, jota ei mikään rikkaus saattanut tehdä terveeksi ja onnelliseksi? Lähinnä Jumalaamme taivaissa olette te tehneet minun lapseni terveeksi ja samalla minulle lahjoittaneet uuden elämäninnon. Sanokaapas nyt miten minä saatan osottaa kiitollisuuttani teitä kohtaan? Palkita en milloinkaan taida sitä, mitä te olette meille tehneet; mutta mitä minä saatan, sen asetan teidän käytettäväksenne. Sanokaapas, ystäväni, mitä sallitte minun tehdä".
Setä oli tyyneesti kuunnellut ja tyytyväisesti hymyillen katsellut onnellista isää.
"Herra Sesemann, te ymmärrätte kyllä, että minullekin on suuri ilo tästä onnellisesta parantumisesta tunturillamme. Tämä ilo on minulle yltäkylläinen palkinto", sanoi setä tavallisella vakavuudellaan. "Kiitän teitä ystävällisestä tarjomuksestanne, herra Sesemann; minä en kaipaa mitään; niin kauan kun minä elän, on minulla tarpeeksi lapselleni ja itselleni. Mutta yksi toivomus minulla kuitenkin olisi, jos tämä tulisi täytetyksi, niin ei minulla enää olisi mitään huolta tässä elämässä".
"Lausukaapas se, lausukaapas, kallis ystäväni!" kehotti herra Sesemann innokkaasti.
"Minä olen vanha", jatkoi setä, "enkä enää kauan saata viipyä täällä. Kun täältä eroan, ei minulla ole lapselle mitään jätettävänä, ja omaisia ei sillä ole ketään muita kuin yksi ainoa henkilö, joka vain koettaisi hyötyä siitä. Jos te, herra Sesemann, tahtoisitte luvata minulle, ettei Heidin koskaan tarvitsisi ansaita leipäänsä vierasten luona, niin palkitsisitte runsaasti kaiken sen, minkä minä olen voinut teidän lapsenne hyväksi tehdä".