Tänä aamuna oli saapunut herra Milleriltä kirje, jossa hän ilmoitti saapuvansa tänne seuraavana iltana, — siitä johtuivat nyt nuo suuret valmistukset ja puhdistelut, jotka kyllä tarpeen olivatkin, sillä Taneli ja Janne kuljettivat monenlaista roskaa suurissa kengissään huoneeseen. Nyt saapuivat he molemmat juostessaan hirveästi läjäytellen ruoskiansa ja naapurin Samuli heidän perässänsä, sillä ruoskat vetivät häntä vastustelemattomalla voimalla mukanansa. Mutta kun nyt äitinsä huusi heidät sisään, heidän kun piti vielä auttaa häntä kaikellaisissa toimissa, kääntyi Samuli vihdoin takaisin ja astui vastapäätä olevaa majaa kohti, mutta hyvin hitaasti, niinkuin joku, jota on suuri suru painamassa. Ja suru painotkin Samulin mieltä, sillä keltatupsuiset ruoskat väikkyivät alinomaa hänen silmissään ja lisäksi kuuluivat vielä yhä hänen korvissaan Tanelin masentavat sanat' "Niin, sinä voit odottaa!"

Vanhan tuvan oven edessä, sillä paikalla, joka oli polettu kovaksi tantereeksi, seisoi isä Martti ja koetti raskaalla kirveellään halkoa juurta, puhkaista puupölkkyä pienemmiksi kappaleiksi, että äidillä olisi taas jotakin lieteen pantavaa. Rivissä, isän edessä seisoivat Martta, Otto ja Betty ja katselivat hänen työtänsä suurilla, vakavilla silmillään. Vanhin heistä, Samuli, liittyi heihin, asettui riviin ja jäi seisomaan silmät selällään, sillä aina oli hän siellä mukana, missä oli jotakin katsottavaa. Mutta pian osoitti isä maassa olevia puukapuloita ja sanoi niin lempeällä ja ystävällisellä äänellä, ettei sitä olisi voinut odottaakaan tuolta suurelta, vahvalta mieheltä: "No, Samuli, otappa noista aina pari kerrallaan syliisi ja vie ne äidille keittiöön, niin saa hän keitetyksi meille perunat." Samuli teki heti niinkuin häntä käskettiin ja työssä haihtui hänen suuri surunsa. Mutta, kun hän myöhemmin makasi pikku Oton vieressä kapeassa sängyssään, silloin ei hän voinut, niinkuin tavallisesti, heti nukkua, tuo hänen suuri surunsa täytti taas hänen mielensä ja hänen täytyi huoahtaa: "Oi, jospa minullakin olisi keltatupsuinen ruoska!"

Kolmas Luku.

Tuttavuutta tehdään.

Jo aikaiseen seuraavana aamuna kuultiin hirveätä ruoskan läiskettä, sillä Taneli ja Janne seisoivat jo neljän aikaan tuvan oven edustalla odottamassa lehmiä, joita tuotiin ympäristöltä vietäviksi alpeille, jossa suuret karjalaumat olivat. Sitten piti heidän molempain jäädä syksyyn asti sinne paimenpojiksi ja siitä olivat he niin iloissaan, etteivät voineet siitä kyllin meluta, sillä olihan tuo heille molemmille ihana toivo, saada olla siellä kahdenkesken, eikä tarvita koko kesänä tehdä mitään muuta, kuin juosta ruoskinensa lehmien perässä.

Kun äiti vielä oli sitonut reput heidän selkäänsä ja neuvonut heitä tekemään aina oikein ja kun he olivat lähteneet lehmineen, silloin palasi äiti majaan takaisin ja nytpä alkoi ylt'yleensä joka nurkassa sellainen lakaseminen ja siistiminen, josta ei ollut loppua tulla koko päivänä. Aurinko oli jo vaipunut kuusten taa, kun vaimo vielä kerran hankasi kaikkia ikkunoita ja sitte tutkistelevasti tarkasteli. Nytpä välkkyikin joka paikka, kaikki ikkunat, pöytä, sekä pöytälautana oleva kiviliuska, penkit seinämillä, sekä lattiakin. Nytpä näkikin vaimo kuinka laaksosta päin tulevaa tietä lähestyi koko jono kantajoita, hevosia ja ratsastajoita. Hän juoksi kiireesti yliselle, sitoi puhtaan esiliinan vyöllensä ja asettui tuvan ovelle vastaanottamaan vieraitansa. Jono pysähtyi ja herra Miller auttoi ensin vaimonsa ja neiti Hellmerin, sitte lapset hevoisten selästä. Tuskin oli Elsa päässyt alas maahan, kun hän ihastuksesta alkoi juoksennella edestakaisin, eikä tiennyt oikein, mikä kauneinta oli, tuoko paimenmaja, jonka seinustalla tuo pieni penkki oli, nuoko vihreät niityt puroineen ja kukkasineen, vaiko tuo kultainen hohde tuolla vuorilla ja kuusten latvoissa; kaikki oli niin uutta, niin kaunista! Ellakin oli ihastuksissaan ja katseli ympärilleen ihmetellen hiljaa itsekseen. Mutta nyt astuivat äiti ja isä majaan ja täälläpä oli Elsalle taas uutta nautintoa, sillä täällä oli taas kaikki aivan erilaista, kun hän koskaan elämässään oli nähnyt. Hän tarttui Ellan käteen ja juoksenteli hänen kanssaan joka kolkassa. "Katso, katso, täällä voi istua ympäri tuvan joka seinämällä ja katsoppa vaan mihin täältä voi kiivetä." Näin sanoen kapusi Elsa nopeasti ylös portaita, jotka johtivat uunin takana olevaan aukkoon, josta pääsi makuuhuoneeseen. Se vasta oli hauska keksintö. Sieltä taas päästiin toiseen huoneeseen, jossa oli myöskin kaksi vuodetta ja täältä päästiin pieneen yliskamariin ja toiselta puolen puisia portaita myöten alas tupaan. Tämä oli hauska kiertokulku, jonka voi tehdä monta kertaa päivässä, ja kaikki sekä ulkona että täällä majassa näytti niin uudelta ja oudolta ja lupaavalta! Elsa ei tiennyt oikein mistä hän kaikkein enin iloitsi. Kun hän vihdoin makasi suuressa vuoteessaan tuolla ylhäällä kamarissa ja Ella hänen vieressään ja kun äiti oli iltarukouksen perästä sanonut lapsille hyvää yötä, silloin Elsa huokasi syvään ja sanoi täysin tyydytettynä: "Oi, nythän olemme Gemmillä!"

Nyt seurasivat mitä ihanimmat kesäpäivät; niityt heloittivat hohtavassa auringon paisteessa, raitis tuuli puhalteli tuolla ylhäällä kuusikossa ja taivas oli niin tummansininen ja ulottui niin kauas yli kukkuloiden ja valkoisten lumivuorten. Muutamissa päivissä olivat Ella ja Elsa jo löytäneet kaikki läheisyydessä olevat kauniit paikat, joissa voi hupaisesti viettää päivän kuumimmat hetket, kunnes iltaisin aina lähdettiin kävelemään isän ja äidin kanssa. Mutta Elsasta oli hauskempi etsiä kauneita paikkoja, kuin niissä oleskella, ja kun Ella istuutui pehmeälle mättäälle kuusen juurelle tai rinteen vihreälle nurmikolle ja odotti, että neiti Hellmer nyt vaan tulisi ja lukisi, tai kertoisi jonkun kauniin kertomuksen, silloin oli jo Elsa saanut päähänsä uuden tuuman, joka hänet ehdottomasti vei mukanaan. Sill'aikaa istuivat äiti ja isä majassa ja monta kertaa piti äidin paneutua lepäämäänkin, sillä hänen terveytensä oli hyvin heikontunut. Kun Elsa näki neiti Hellmerin astuvan ulos majasta kädessään iso kori, jossa käsityöt olivat, silloin vasta johtui hänen mieleensä monta kaunista paikkaa, jonne olisi voinut mennä ja ennenkun neiti Hellmer ennätti istuutuakkaan, selitti Elsa hänelle, että hänen piti pian joutua sisään isän luo, sillä hänellä oli paljo puhumista isälle. Hui vaan, niin oli hän majassa, kiepsahti isän polvelle ja teki hänelle koko joukon ehdotuksia, kuinka voisi kiivetä kuusten luo tuonne korkealle vuorelle ja katsella sieltä sitte kauas ympäristölle, tai kulkea kauas, kauas tuonne synkkään metsään niiden suurten lintujen luo, jotka monasti rääkyivät niin hirvittävästi. Isä kuunteli silloin mieltymyksellä noita rohkeita ehdoituksia, mutta arveli kuitenkin, että nyt pitäisi vielä tyytyä lyhyempiin kävelyihin ja että Elsan nyt pitäisi jo palata taas Ellan ja neiti Hellmerin luo.

Elsa oli juuri päässyt isän polvelle. Tänään oli hänellä taas tehtävä uusi ehdotus ja se oli hyvin kiireellinen.

"O, isä, pane nyt tuo kirja vaan hyvin pieneksi hetkeksi pois", pyysi hän, "minulla on sinulle vähän sanottavaa." Isä myöntyi ja kuunteli tarkkaavaisesti. "Katsoppas, isä", jatkoi Elsa, "eilen jo ja tänään taas on eräs pieni poika seisonut tuolla vastapäätä, majan edessä ja silmät suurina lakkaamatta katsellut tänne. Minun täytyy todellakin mennä sinne ja kysyä, minkä tähden hän niin tekee ja mikä hänen nimensä on."

Isä oli siinä hänen kanssaan yhtä mieltä ja Elsa läksi heti matkalleen. Siellä seisoi Samuli vielä aivan samalla paikalla, kuin hetki sitte ja katsoi tuonne toiselle puolen naapuritaloon, sillä aina siellä oli uutta ja ihmeellistä nähtävää, sitte kun nuo vieraat ihmiset viivat sinne tulleet. Kun Elsa oli saapunut hänen luokseen, asettui hän kädet selän takana seisomaan aivan hänen eteensä, niin kuin isä teki silloin, kun hän aikoi keskustella äidit: kanssa jostain tärkeästä asiasta.