"Sinä et ole vielä niin iso, kuin minä", sanoi hän, "sinä olet vielä jokseenkin pieni. Katsoppas, minä tulen seitsemän vuoden vanhaksi, sillä minä olen täyttänyt jo kuusi vuotta, juuri syntymäpäivänäni, sen minä tiedän aivan hyvin, sillä silloin sain minä hyvin paljo lahjoja. Sinä täytät ehkä vasta kuusi vuotta, koska sinä olet vielä noin pieni."
Samuli uskoi tämän selityksen, sillä hän ei tiennyt, että hän jonkun aikaa sitten oli täyttänyt seitsemän vuotta, ja että hän oli vaan lisääntynyt enemmän terveydelleen kuin pituudelleen.
"Mitä sinä toimitat kaiket päivät, Samuli", kysyi Elsa.
Samulin piti miettiä kauan. Vihdoin sanoi hän: "Minä tiedän, missä on punaisia kukkia."
Tämä oli Elsalle kuin sytykettä. Samassa silmänräpäyksessä oli hän näkevinään pensaan täynnä heloittaivia, punaisia kukkia jossakin paikassa tuolla metsässä ja koko sydämestään halusi hän noita punaisia kukkia.
"Missä, missä? Samuli, missä on niitä kukkia? Tule, mennään sinne pian!" Ja Elsa oli jo tarttunut Samulin käteen ja veti häntä muassaan. Samuli seurasi, mutta hitaasti.
"Tuolla", sanoi hän vihdoin ja osoitti sormellaan ylös metsikköön.
"Oi, tuonneko sitä mennään, tuohon suureen metsään", huudahti Elsa toimehikkaana, vetäen Samulia kaikin voimin eteenpäin.
"Sinne, ja sitte yhä eteenpäin", vastasi Samuli ajattelevasti ja kiirehtimättä askeleitaan; hänellä olikin jalassaan raskaat puukengät. Mutta Elsa veti Samulia yhä kovemmin. Hän oli näkevinään polun joka kulki synkän metsän läpi sekä nuo suuret punaset kukat loistaen ja heloittaan puiden takaa.
"Tule toki, Samuli, tule", huusi hän ja veti Samulia yhä kiivaammin eteenpäin.