Nyt kulkivat he Kasperin majan ohitse. Isä seisoi ovella. Hän oli tullut katsomaan, missä hänen pienokaisensa niin kauan viipyi, ja eikö tuo myönnetty vierailu jo ollut toimitettu. Juuri kun hän astui ulos, kulki tuo kummallinen pari ohitse, Elsa, vetäen Samulia kaikin voimin perässään.

"No, no! Ei nyt niin kiirettä ole, pikku heinäsirkka", huusi isä!
"Minne sitä uutta ystävää nyt kuljetetaan?"

"Oi, isä", huusi Elsa innoissaan, "hän sanoo tuolla metsässä oleman niin kauniita, punaisia kukkia, me tahdomme hakea niitä."

"Ei, ei", sanoi isä, ottaen Elsaa kädestä, "ei se käy päinsä. Nyt me menemme kävelemään äidin kanssa ja tuo pikku ystävä saa joskus hakea ne kukkaset ja tuoda sinulle, sitten hän saa ison voileivän." Näin sanoen vei isä lapsensa mukanaan huoneeseen ja vähän ajan perästä tulivat he kaikki yhdessä, äiti ja isä, neiti Hellmer, Ella ja Elsa takaisin ulos ja kulkivat yhdessä päivänpaisteista polkua alas laaksoon. Samuli jäi seisomaan paikalleen, siksi kuin seuruetta ei ensinkään näkynyt, sitten vasta kääntyi hän ja meni takaisin mökkinsä ovelle.

Neljäs luku.

Hirmuyö.

Seuraavana päivänä, siihen aikaan, kun rouva Feland tavallisuuden mukaan oli lepäämässä, astui neiti Hellmer suurine vasuineen lähellä majaa olevalle kauniille varjopaikalle, viettääkseen siellä tuon hupaisen neulomis- ja lukuhetken. Ella istui jo levollisena sammalmättäällään; Elsa seisoi hänen edessään ja kertoi tulisella innostuksella eräästä metsässä olevasta pensaasta, jossa oli heloittavat punaiset kukat, jotka loistavat kauvas puiden välitse. Hänen silmänsä tulivat, hänen tätä kertoessaan, yhä suuremmiksi ja loistavammiksi, sillä, kuta enemmän hän siitä puhui, sitä selvemmin näki hän kaikki edessänsä ja olipa kuin olisi hän jo ollut tuolla tiellä metsän keskellä.

Neiti Hellmer asetti juuri suuren korinsa maahan ja sanoi: "Istuuduppa nyt, Elsa ja ole hiljaa, minulla on teille jotakin hauskaa luettavaa." Mutta Elsan mieli oli niin kiintynyt noihin kukkasiin ja metsään, että tuo kehoitus meni aivan hukkaan. "Minun täytyy juosta hyvin sukkelaan isän luo, minulla on niin paljo sanomista hänelle", vakuutti Elsa ja juoksi majaa kohti. Tämä temppu uudistui joka päivä: aina kun Elsan piti asettua jonnekin istumaan arveli hän, että hänellä oli jotakin aivan välttämätöntä puhumista isälle; mutta tänään hänellä kuitenkin oli vielä kiireempi kuin tavallista. Kun nyt jo oli kulunut hyvän aikaa, eikä lapsi palannutkaan takaisin, tuli neiti Hellmer levottomaksi ja sanoi: "Mene pian huoneeseen, Ella, ja huuda Elsaa sieltä pois, ettei hän herättäisi äitiä. Isä on varmaankin jo mennyt ulos, sanoihan hän aamiaispöydässä, että hän aikoi mennä pitkälle kävelylle." Ella juoksi sisään, mutta kun hän ei heti sieltä palannutkaan, meni neiti Hellmer häntä etsimään. Tuvassa ei näkynyt yhtään ihmistä, eikä keittiössäkään! Neiti nousi pieniä portaita ja avasi hiljaa lasten kamarin oven, sielläkään ei ollut ketään! Ovi vanhempien huoneeseen oli auki. Hän katsoi sinne, mutta sielläkään ei ollut muita kuin rouva Miller yksinänsä; hän makasi silmät kiini vuoteellaan.

Neiti Hellmer astui taaskin ulos. Nyt tuli Ella alas yliseltä ja kertoi kuinka hän oli etsinyt Elsaa läpi koko talon joka nurkasta, viimeiseksi vielä aitan yliseltä ja Kasperin vaimon kamaristakin; mutta Elsaa ei ollut löytynyt mistään. Neiti juoksi portaita myöten alas talliin, sieltä kuului jotakin ääntä. Siellä oli Kasperin vaimo vuohille heiniä antamassa. Kysymykseen: missä pikku Elsa oli, vastasi hän vaan, että oli nähnyt hänen vähän aikaa sitten menevän huoneeseen. Mutta minne oli Elsa sitte joutunut? Neiti Hellmer ja Ella etsivät vielä kerran koko talon läpeensä, sitte ympäristöltä joka nurkasta ja sopukasta. Vaimo auttoi myöskin heitä tässä, oikein reippaasti, sillä hän näki kuinka hätäiseksi neiti Hellmer jo alkoi tulla; mutta lapsesta ei näkynyt jälkeäkään. Vaimo juoksi toiselle puolelle naapurimajaan, ehkenpä he siellä olivat nähneet Elsaa; mutta siellä ei näkynyt ketään, ovi oli suljettu, kaikki oli hiljaa. Silloin johtui vaimon mieleen, että Martti oli tänään tekemässä heinäänsä ylhäällä vuorilla, ja että hänellä oli koko joukkonsa mukanaan; tämän tiedon toi hän neiti Hellmerille. Neiti Hellmer oli muutenkin arkaluontoinen, nyt hän tuli yhä kelvottomammaksi. "Oi, jospa vaan heti olisin juossut tuon lapsen perästä", vaikeroi hän satoja kertoja; mutta eihän siitä nyt lähtenyt mitään apua. Mitä nyt oli tehtävä? Mistä piti Elsaa etsiä? Oliko hän juossut heinäväen perästä tuonne kalliolle; tai tuon pikku pojan mukana, jonka kanssa hän eilen oli? Kuta enemmän neiti Hellmer sitä ajatteli, sitä todennäköisemmältä se hänestä näytti. Jospa vaan voisi lähettää nyt heti jonkun sinne ylös, arveli hän, ennen kuin tarvitseisi puhua äidille tästä asiasta. Tuo avulias vaimo tarjoutui menemään sinne ja niin pian kuin mahdollista palaamaan takaisin; mutta hän sanoi tien sinne olevan pitkän ja vaivaloisen ja siihen menevän enemmän aikaa, kuin täältä katsoen voi arvatakaan. Neiti Hellmer lupasi hänelle mitä parhaimman palkinnon, jos hän vaan tahtoisi juosta ja siten säästää rouva Feland'in säikähdyksestä; hän uskoi aivan varmaan, että vaimo toisi Elsan mukanaan kotiin. Mutta tie oli pitempi, kuin neiti Hellmer luulikaan ja aikaa ennen kuin sanantuoja ennätti kotiin, astui rouva Feland ulos huoneestaan ja tahtoi lähteä lasten kanssa pienelle kävelylle. Nyt piti tunnustaa kaikki. Ensi säikähdyksessään tahtoi äiti heti itse lähteä etsimään lastansa, vaikka se olisi ollut missä asti; mutta neiti Hellmer oli niin varma siitä, että Elsa muka oli juossut tuon pienen pojan mukana ja että vaimo hänet toisi takaisin, että rouva Feland'kin tyyntyi ja sanoi tahtovansa odottaa vaimon takaisintuloa. Hän ei tosin voinut pysyä hetkeäkään levollisena: toisesta ikkunasta juoksi hän toiseen, sitte taas ulos ovelle, sitte majan ympäri, aika tuli hänelle niin pitkäksi, niin pitkäksi! Vihdoinkin, kahden pitkän tunnin kuluttua tuli vaimo takaisin läähättäen ja kuumuudesta hehkuvana; mutta. — Hän tuli yksin, ilman Elsaa. Martti oli mennyt jo aikaiseen aamulla koko perheineen tuntureille kokoomaan heiniäkin ja jäänyt sinne koko päiväksi. Ei kukaan heistä ollut nähnyt lasta eilisestä asti. Vaimo oli tielläkin kysellyt häntä, mutta ei vaan saanut hänestä mitään selkoa.

Äiti rupesi nyt ääneen valittamaan: "Oi, jospa mieheni vaan olisi täällä", huusi hän. "Mistä saamme ihmisiä etsimään lasta? Mitä meidän pitää tehdä? Hyvä vaimo mitä me voimme tehdä?"