Vaimo tarjoutui juoksemaan ympäristöllä olevissa majoissa kutsumassa kokoon ihmisiä, jotta he läksisivät etsimään, ennen kuin ennättäisi tulla pimeä; pitäisi kulkea pitkin metsäpuron rantaa ylös metsikköön. "Jos nyt vaan ei kaikki olisi tuntureilla heinässä", valitteli hän. Mutta hän lähti kuitenkin heti paikalla asialleen. Ella, joka nyt huomasi, mitä Elsalle oli voinut tapahtua, alkoi itkeä katkerasti: "Oi, äiti, jos Elsa olisi vielä pudonnut tuonne jokeen, joka pauhaa niin hirveästi, taikka jos hän olisi metsässä, eikä löytäisikään enää tietä kotiin", nyyhkytti hän; "oi, me tahdomme mennä heti sinne metsään, häntä peloittaa varmaankin hirveästi."
Sitäpä juuri äitikin ajatteli. Hän otti Ellaa kädestä ja riensi ylös metsikköön kiireemmästi, kuin koskaan muulloin olisi voinut. Neiti Hellmer juoksi heidän perässänsä, hädissään ei hän enää tiennyt, mitä teki. Hetki toisensa perästä kului. Vaimoja ja lapsia juoksi etsimään joka suunnalle, mutta Elsasta ei näkynyt jälkeäkään. Yö oli jo tullut.
Rouva Miller oli tähän asti, pitäen yhä Ellaa kädestä, juoksennellut metsässä ristiin rastiin, nyt ei hän enää jaksanut. Hän palasi Ellan kanssa takaisin majalle ja vaipui voimatonna maahan. Neiti Hellmer, joka oli seurannut heitä aivan kantapäillä, seisoi neuvottomana ja näytti hänkin olevan kumoon kaatumaisillaan. Ella istui hiljaa itkien äidin vieressä.
Nyt palasi herra Miller kotiin. Kun hänen vaimonsa oli kertonut hänelle lyhyesti kaikki, mitä oli tapahtunut, kantoi hänen miehensä hänet ylös makuukamariin ja käski hänen olemaan aivan levollisena, sillä hän oli tekevä kaikki, mitä voi, löytääkseen lapsen. Hän käski myöskin neiti Hellmerin ja Ellan mennä levolle; heille ilmoitettaisiin kyllä heti, kuin Elsa oli löytynyt.
Nyt lähti herra Miller vastapäätä olevaan Martin majaan, sillä hänkin arveli heti, että Elsa oli mennyt uuden ystävänsä mukana metsään. Martti astui juuri ulos; hän oli jo kuullut, että eräs lapsi oli kadonnut ja oli nyt tulossa auttamaan etsinnässä. Herra Millerin kysymyksiin vastasi hän, että oli ollut vaimoineen ja lapsineen poissa kotoa jo varhaisesta aamusta asti ja että he siis eivät olleet nähneetkään tyttöstä.
Herra Miller ajatteli nyt, että Elsa oli lähtenyt yksin kävelemään, niin kuin hän itse oli ehdoitellut, joko ylös vuorille tai kauvas metsään. Hän määräsi nyt että Martin piti hakea kokoon kaikki ympäristön miehet ja antaa heille hyvät lyhdyt ja sitte piti toisten nousta vuorille ja etsiä sieltä joka paikasta ja toisten kuljeskella metsikkö ristiin rastiin. Näiden viimemainittujen seuraan tahtoi herra Miller itsekin liittyä ja hän oli päättänyt jatkaa etsimistä, kunnes hänen lapsensa oli löytynyt. Niin lähtivät sitte miehet ulos yön selkään ja rouva Miller kuuli, kuinka vanha seinäkello löi kerta toisensa perästä; mutta hitaasti, niin hitaasti kului yö, ettei tuo hellä äiti ollut vielä koko elämässään niin pitkää yötä valvonut. Hän ei ummistanutkaan silmiänsä. Jos hänen korvansa eroitti vaikka kuinka kaukaista ääntä, hypähti hän pystyyn ja sanoi itsekseen' "Nyt he tulevat ja tuovat minun lapseni! Mutta minkälaisena, elävänäkö vai kuolleena?" Mutta he eivät tulleetkaan. Vähän väliin tulla sipsutteli Ella hiljaa äidin luo; hän tahtoi nähdä josko äiti nukkuisi, sillä hänkään ei ollut pelon tähden saanut unta. Kun hän sitten tapasi äidinkin valvomasta, pyysi hän yhä uudestaan: "Oi, äiti, emmekö rukoilisi vielä kerta, että rakas Jumala suojelisi Elsaa ja saattaisi hänet pian kotiin?" Siihen äiti mielellään myöntyi ja silloin Ella polvistui hänen vuoteensa viereen ja rukoili, että hyvä Jumala varjelisi Elsaa ja neuvoisi isälle tien hänen luokseen. Sitten Ella meni taas hiljaa takaisin kamariinsa.
Yö kului. Loistavana nousi aurinko vuorien takaa ja valaisi metsät ja niityt kirkkaiksi, niinkuin se olisi tahtonut julistaa pelkkää iloa.
Rouva Miller vaipui uupuneena vuoteelleen. Vihdoin voitti väsymys huolet ja surut; vieno uinahdus vapautti huolestuneen äidin hetkeksi tuosta tuskallisesta epävarmuudesta ja odotuksesta.
Viides luku.
Seuraavana aamuna.