Tuskin oli Helmina ehtinyt lausua nämä sanat, kun Peppino salaman nopeudella kavahti pystyyn ja seisoi aivan vakavana. Vaikkakin hänen kalpeat kasvonsa ja pörröinen tukkansa tekivät hänet hyvin säälittävän näköiseksi, niin täytyi Helminan kuitenkin hymyillä nähdessään, miten äkkiä hän kimposi pystyyn. "Näytä minulle nyt jalkasi", sanoi hän sitten, "mihin tekee kipeää?" "Ei tee ollenkaan kipeää, ja minä saatan jo kävellä kotiin", sanoi Peppino. Naiset katsoivat ylen hämmästyneinä toisiaan. "Mutta Peppino", sanoi sitten Helmina hyvin totisena, "oletko todellakin täydellinen kujeilija? Luuletko sitten, että sinuun saattaa enää luottaa?"
Peppino seisoi allapäin kuin vaivainen syntinen. Mutta hän näytti masennuksessaan niin naurettavalta, ettei Helmina voinut pysyä totisena. Hänen täytyi tavantakaa hymähtää vielä sittenkin, kun he istuivat aasiensa selässä ja seurue oli hyvässä järjestyksessä paluumatkalla. Nämä hänen hilpeydenilmaisunsa loivat myöskin Peppinon alakuloisille kasvoille jälleen hieman päivänpaistetta, ja hän astuskeli taas luottavaisena edelleen, kuitenkin silloin tällöin säpsähtäen, kun Helmina napahutti häntä selkään aasinpiiskalla ja sanoi: "Peppino, Peppino, sinun kanssasi minun täytyy vielä kerran tehdä tili."
VIII luku. Salaisuus tulee ilmi.
Seuraavana aamuna aurinko heloitti Campagnan yli niin raittiina ja kirkkaana, että Helmina heräsi siitä ja nousi ylös. Kenties hän oli myöskin hieman kiihtynyt edellisestä päivästä. "Klara", huudahti hän viereiseen huoneeseen, "menkäämme heti ulos, on mitä kaunein aamu". Klara oli tyytyväinen ehdotukseen, ja molemmat naiset olivat tuotapikaa valmiit ja nousivat jo Pyhän-Paavalin-katua, missä vallitsi täysi hiljaisuus. Saavuttuaan kukkulalle täytyi heidän pysähtyä ja ilmaista ihastuksensa nähdessään, miten järvi kimalsi aamun kullassa ja tammet hohtivat aamuauringon heloittaessa. Sitten he kulkivat vanhojen tammien varjossa kapusiiniluostariin asti, missä kaikki oli hiljaista ja tyhjää. Kirkon kulmauksessa Helmina kuitenkin äkkiä huomasi pienen olennon seisovan muurin edessä etukumarassa ikäänkuin väijymässä jotakin.
"Katsoppa vaan tuota pörrötukkaista pikku miestä, mitä hän tahtoneekaan näin varhain?" huudahti Helmina. "Luulen, että olemme nähneet hänet ennenkin, vai mitä?" "Varmasti montakin kertaa", vastasi Klara, "hänhän on sama pikku mies, jonka näkee aina Peppinon kintereillä. Ketä hän nyt vaanineekaan?"
Naiset kulkivat muutamia askelia järvelle päin ja katosivat pyhimyksen majan taakse, jommoisia täällä kohoilee tavantakaa ja joiden järvenpuoleiselle seinämälle on tehty kivinen, paikalleen kiinnitetty penkki. Mutta tuskin he olivat siinä vaieten istuneet muutamia minuutteja, kun heidän selkänsä takana syntyi hämmästyttävä rähinä ja mellakka. "Sinä olet ilmaissut kaikki, sinä olet ilmaissut kaikki", kuului äkkiä kovaääninen ja raivostunut pojanääni, "sinä olet valehtelija ja lurjus ja petturi, ja sinä olet juorunnut kaikki, ja kaikki on sinun syysi." "Se ei ole totta, se ei ole totta!" "Sinä olet kiittämätön poika ja vahinko olisi, jos säästäisin sinua." Sitten toinen kirkui jälleen ja sitten taas toinen, ja sitten molemmat ja yhä kiukkuisemmin.
"Ja tiedätkö", kirkui toinen, "tänä iltana isä lyö minut kuoliaaksi. Tullessaan aamulla kotiin hän sanoi, että minä olen ilmaissut sinulle jo kaikki, ja tahtoi heti lyödä minut kuoliaaksi, mutta sitten saapui naapuri, ja minä pääsin pujahtamaan ovesta pakoon ja olen tullut tänne odottamaan sinua, kunnes palaisit pater Benedetton luota, ja nyt sanon sinulle, Peppino, en minä yksin ota selkääni, sillä vaikka minä saan osani, niin saatpa sinäkin; isäni saa kyllä sinut kynsiinsä."
Silloin Peppino kohotti äänensä, joka aivan vapisi vihasta. "Kuule, Neo", huusi hän, "sinä olet koko maailman suurin roisto. Minä olen niin paljon vaiennut sinun tähtesi, koska olin luvannut sinulle pitää asian kokonaan salassa, ja sinä tuumit, että minä sen vuoksi annan pehmittää itseni? En, en, ja tiedä se: ikinäni en enää tahdo olla sinun kanssasi missään tekemisissä. Te olette paljasta rosvojoukkoa, jotka ryöstätte, pieksätte ja pahoinpitelette ihmisiä, ja se on oikein, että kaikki tulee ilmi ja teidät teljetään lujaan, suureen, vanhaan kuritushuoneeseen!"
"Kuuletko, Klara? Tahdonpa tietää, mitä se on", sanoi Helmina ylen kiihtyneenä ja tuli esille pyhimyksen majan takaa.
Mutta samassa kun molemmat pojat huomasivat ihmisolennon, kimposivat he salamannopeudella paikaltaan, eikä heitä enää näkynyt missään, "Oletko moista kuullut, Klara?" huudahti Helmina uudelleen. "Meille on sanottukin, että täällä Albanon seutuvilla on rauhatonta, ja nyt sen näet, tämä viehättävä Peppinokin näkyy seurustelevan moisen roistoväen kanssa. En jää tänne enää päiväksikään, he ovat aikoneet ahdistaa meitä, ja kenpä tietää, eivätkö he vaani tuolta tammien takaa ja hyökkää kimppuumme ohi kulkiessamme."