Peppino oli kuullessaan tämän puheen tullut aivan kalpeaksi; hän ei enää sanonut sanaakaan, vaan juoksi ovesta ulos. Hänen mentyään täytyi Helminan vielä kerran purkaa harminsa ja pettymyksensä, kun hän nyt suureksi surukseen huomasi pojan niin oikulliseksi ja itsepäiseksi, ettei enää saattanut ajatella hänestä ollenkaan yhtä hyvää kuin ennen.
Klara koetti häntä rauhoittaa ja vedota Peppinon nuoruuteen; hän oli sittenkin varmasti väsynyt tahi saanut jonkin lapsellisen päähänpiston, senvuoksi häntä ei saattanut heti tuomita ja hyljätä. Mutta Helmina katseli järvelle ja oli kovin harvapuheinen.
Sillävälin Peppino juoksi rantaan vievää jyrkkää polkua puitten varjossa olevaa majaa kohti, jossa asui pitkä Gasparo. Hän oli tunnettu kaikkialla, ja niinpä Peppinokin tunsi hänet, sillä hänet nähtiin usein markkina- ja juhlapäivänä majalepöydän ääressä. Gasparo oli nuorukainen, jota ei pidetty erittäin älykkäänä, mutta hänellä oli mahdollisimman pitkät käsivarret ja koivet, ja nuo käsivarret olivat kovat kuin nuijat, niin ettei kukaan hevin antautunut taisteluun hänen kanssaan, sillä se, jonka Gasparo pehmitti, sai tarpeekseen moneksi kuukaudeksi eikä tullut enää tämän tappelupukarin tielle. Pitkä Gasparo puhuikin enimmäkseen selkäänantamisesta, sillä se oli hänen huvejaan. Peppinon seisoessa hiljaa majan edustalla tuli Gasparo häntä vastaan kädessään suuri kalikka.
"Gasparo", sanoi Peppino, "teetkös jotakin, niin saat rahaa?" "Teen kyllä", vastasi Gasparo. "Mutta miksi näytät siltä, kuin joku tahtoisi antaa sinulle selkään, vai onko sinut jo perinpohjin pehmitetty?"
"Ei, ei", sanoi Peppino rauhoittavasti, "olen tullut aasilla kahden neidin keralla, ja nyt he tahtovat palata kotiin viidakkotietä, enkä minä saata tulla mukaan. Jos menet mukaan, Gasparo, niin annan sinulle koko päivän juomarahani." "Menen kyllä", sanoi Gasparo ja heitti kalikkansa syrjään. "Tule sitten!" Gasparolla oli yllään paita, housut ja nuttu, eikä hänelle jäänyt yhtään aikaa vaatteiden muuttamiseen. Molemmat kulkivat ravintolaan päin ja seisoivat jo aasin luona, mutta silloin Gasparon mieleen juolahti jotakin, jota hän ei ollut heti alussa tajunnut, sillä hän saattoi pitää muistissaan ainoastaan yhden ajatuksen kerrallaan, ja tähän asti hänen oli täytynyt ajatella juomarahan ansaitsemista. Nyt hänen päähänsä pisti ajatus, joka saattoi hänet ihan ihmettelemään.
"Mutta miksi et sitten itse mene mukaan ansaitsemaan juomarahaa?" kysyi hän suu ja silmät selkoselällään. "En saata", vastasi Peppino huomattavasti liikutettuna ajatellessaan, että hänen piti jättää aasit ja nähdä neitien ratsastavan viidakkoon. "Mikset saata?" kysyi Gasparo taas. Nyt sisällinen liikutus, jonka Peppino tähän asti oli kyennyt hillitsemään, voitti hänet kokonaan. Hän heittäytyi pitkälleen, painoi kasvonsa maahan ja voihki: "En voi, en voi." "Jollet voi, niin sinulla on varmaankin orjantappuran oka jalkapohjassa", huomautti Gasparo. "Nouse, niin vedän sen pois." "Ei, ei", voihki Peppino painaen kasvonsa vielä syvemmälle maahan. Silloin Helminan ääni kajahti lehtimajasta: "Peppino, onko kaikki valmista! Me lähdemme tuossa tuokiossa, tuletpa sitten mukaan tahi et." Sitten pitkä Gasparo kapusi portaita ylös ja seisoi naisten edessä, jotka hämmästyivät suuresti nähdessään hänet. "Hän loikoo pitkällään maassa", sanoi Gasparo muitta mutkitta. "Hän on saanut okaan jalkaansa eikä kykene kävelemään, minä tulen viidakkotietä aasien keralla ja saan juomarahan." Suuresti hämmästytti naisia Gasparon ulkomuoto, mutta hänen puheensa sitäkin enemmän. "Siitä siis johtuu hänen itsepäinen kieltäytymisensä", huudahti Helmina. "Poika parka! Hänellä on varmaankin kovat tuskat, mutta miksei hän puhu mitään? Täytyyhän toki mennä katsomaan." Näin sanoen Helmina juoksi portaita alas, Klara tuli hänen perässään, ja Gasparo toikkaroi viimeisenä. Siinä Peppino loikoi vielä liikahtamatta paikoillaan. "Tule, Peppino, näytä millaisen okaan olet saanut, kenties voimme auttaa sinua", sanoi Helmina lempeästi, "Mikset puhu siitä sanaakaan?"
Peppino päästi säälittävän valituksen, mutta ei liikahtanutkaan. "Nyt", sanoi pitkä Gasparo taluttaen päitsistä molempia aaseja ja astuen mahdollisimman lähelle neitejä. "Luulen, että meidän todellakin täytyy totella tämän kummituksen komennusta", sanoi Klara, "enempää emme voi vitkastella, sillä yöksi emme halua jäädä tälle yksinäiselle tielle. Minä jätän pojan ystävällisen emännän huostaan, hän voi kyllä auttaa häntä."
Mutta Helmina oli kadottanut kaiken; halunsa ratsastaa viidakon läpi, kun heidän seuralaisekseen oli ilmestynyt apinankaltainen, liasta kankea Gasparo, ja yksin lähteä oli kenties vaikeata, koska Peppino kenenkään käskemättä oli nopeasti noutanut oppaan. "Tiedätkö, Klara", sanoi hän äkkiä toverilleen, "minä en enää ollenkaan piittaa tästä tiestä. Jos mielestäsi teemme oikein, niin palaamme samaa tietä. Täytyyhän Peppinonkin päästä kotiin, ja minä tiedän miten me kuljemme."
Klara oli aivan yhtä mieltä, ja Helmina veti taskustaan pikkusetelin ja ojensi sen Gasparolle. "Ottakaa tämä", sanoi hän, "se on juomaraha, nyt saatte mennä". Gasparo ällistyi niin, että viimeinenkin ilme hävisi hänen kasvoiltaan. Mutta hän oli kuitenkin varmaankin tajunnut, miten asianlaita oli, sillä hän päästi irti aasit ja sanoi: "Hyvä on! Ja sinä, joka siinä maassa pelmuat, sinun täytyy Aven jälkeen tulla takaperin kirkosta ja oven edessä sanoa kolme kertaa: 'Pois oka jalasta', niin silloin se lähtee." Sitten hän meni menojaan.
"Nyt pystyyn, Peppino!" sanoi Helmina päättävästi. "Katsoppa, me emme menekkään viidakon läpi, vaan Genzanon kautta; minä voin kulkea jalan, ja sinä saatat ratsastaa aasin selässä."