Sitten hän alkoi: "Filippo serkulla on nyt se kauppa, joka oli ennen isän, mutta hän kiertelee paljon maita eikä ole kotosalla, ja äiti sanoo, ettei kauppa ole enää läheskään sen arvoinen kuin isän aikana. Ja serkku on tahtonut antaa kaupan jälleen äidille, mutta ainoastaan rahasta, ja rahaa äidillä ei ole. Hän haluaisi kuitenkin saada kaupan taas omiin hoteisiinsa, sillä hän ei pidä kernaasti majalepöytää, koska sinne kokoontuu aina meluava ihmisjoukko, eikä äiti pidä sellaisesta. Ja nyt äiti työskentelee edelleen minkä jaksaa saadakseen kerran niin paljon rahaa, että saisi kauppansa takaisin. Mutta jollei hänellä vielä ole tarpeeksi kahden tahi enintään kolmen vuoden kuluttua, niin silloin minäkin tahdon sanoa sanani. Silloin minä jo olen mies ja kykenen johonkin, sillä äiti on puhunut kapusiinimunkin, pater Benedetton kanssa, että minä saan käydä hänen luonaan kaikkina sadepäivinä ja usein myöskin aamulla varhain. Sitten hän opettaa minua laskemaan ja kirjoittamaan, sellaista tarvitaan kaupassa, ja kun me olemme saaneet sen huostaamme, niin me lähdemme pimeästä sopestamme ja palaamme samaan taloon, jossa olimme isän kanssa, ja sitten äiti on taas iloinen ja ennallaan."
Peppino oli näin puhuessaan tullut aivan haltioihinsa, hänen kasvonsa loistivat, yhä kiivaammin hän sauva kädessään asteli eteenpäin; nähtävästi hän oli unohtanut aasit ja ajon ja kaiken mitä ympärillään tapahtui.
"Hyvä Peppino, kunpa vaan tulisitkin niin pian mieheksi", sanoi nyt Helmina osaaottavaisesti. Se herätti pojan ja kutsui hänet jälleen mielikuvistaan todellisuuteen. Hän pysähtyi äkkiä. Jäljessä kulkeva aasi oli, oppaalle kuuliaisena, myöskin kulkenut pitkin askelin; nyt sekin pysähtyi, ja takana kulkeva teki samoin. Koko kulkue yht'äkkiä seisahtui, mutta mitäpäs se haittasi.
Kuunnellen hartaasti Peppinon pakinaa olivat naiset kokonaan unohtaneet näköalan, ja nyt he huomasivat yht'äkkiä tummansinisen Nemijärven jalkojensa juurella. Taakse jäänyt Genzano kuvastui vedenkalvoon vuorenrinteeltä, ja edessä korkealla, kallioseinämän yläpuolella, kohosi Nemin pikkukaupunki lujine vanhuudenharmaine linnoineen. Seurue oli saapunut vuorenrinnettä Nemiin vievälle kapealle tielle herkeämättä katsellen ihanaa näköalaa, jonka tarjosi järvi ja Genzanon yläpuoleinen korkea ranta.
Ennen pitkää päästiin kaunista tietä matkan päähän. Naiset jättivät aasinsa ravintolan pienten, kivisten portaiden eteen ja nousivat lehtimajaan, josta heille aukeni mitä ihanin näköala. Heidän edessään oli siintävä selkä, ja katoksesta riippuvien viiniköynnösten välitse paistoi aurinko leppoisasti lehtimajan kivipermannolle. Pöydällä oli pullollinen kimaltelevaa viiniä ja sen vieressä lautanen täynnä kullankeltaisia rypäleitä. Niiden vieressä oli suuri valkoinen ja herkullisen näköinen juuston kappale ja ympyriäinen, ruskea leipä, jonka toimelias emäntä varmaankin oli juuri ottanut uunista, sillä niin tuoreelta se näytti. Hän itse seisoi hymyillen avoimen keittiön edessä ja katseli minkä vaikutuksen hänen laitteensa tekivät vieraihin.
Helmina huudahti ilosta astuessaan sisään, sillä häntä viehätti ylenmäärin istua täällä viiniköynnösten alla ja pitää samalla pikku kestit herttaisessa ilmassa ja päivänpaisteessa. Samassa hän katsahti Peppinoon ja nähdessään hänen seisovan alhaalla aasin luona viittasi häntä tulemaan ylös. Peppino vitkasteli, katseli emäntää, panisiko hän ehkä pahakseen, jos hän istuutui vieraiden neitien viereen, sillä Peppino oli epävarmoissa tapauksissa tottunut aina katsomaan äitiään silmiin, päästäkseen heti selville, ja niinpä hän nytkin ehdottomasti tuli katsahtaneeksi emäntään.
Tämä viittasi pojalle ystävällisesti sanoen: "Luulen, että sinulla on tänään ollut hyvä onni, Peppino. Istu nyt neidin viereen, kun hän kutsuu sinua." Sitten Peppino istuutui hyvin kohteliaasti ja Helmina laski hänen eteensä suuren kappaleen ruskeaa leipää ja valkoista juustoa ja pani viereen lasillisen kaunista viiniä. Peppino tarttui ruokaan ilomielellä, sillä aamumatka oli antanut hänelle hyvän ruokahalun, ja kaikki oli niin houkuttelevan näköistä. Naisillekin maistui ruoka vilpoisessa lehtimajassa, eivätkä he voineet kyllikseen katsella tyyntä järveä ja vanhaa, harmaata, vankkatornista linnaa. Mutta he muistivat, että paluumatka oli menomatkaa pitempi, ja kun Peppino hyvin yksivakaisena oli kiittänyt kaikesta eikä tahtonut enempää, sanoi Helmina: "Mene, Peppino, laittamaan aasit kuntoon, me menemme edeltäpäin jalkaisin linnaa katsomaan, sen ohitsehan viepi viidakkotie, jota lähdemme paluumatkalle."
"Toinen tie on kauniimpi", sanoi Peppino. "Mahdollista kyllä, mutta sitähän me juuri tulimme, nyt tahdomme nähdä toisen." "Järvenpuoleinen tie on paljoa kauniimpi, mennään pikemmin uudelleen sitä tietä", tuumi Peppino. "Ei, ei", hymyili Helmina, "me tahdomme todellakin kulkea toista tietä. Mikä sinun päähäsi on pistänyt, Peppino?" "Viidakkotie on usein kostea ja rämeinen", sanoi nyt Peppino valittavalla äänellä. "Mika tuolla pojalla on? Klara, ymmärrätkö sinä? Tähän asti hän on ollut niin kiltti. Mikä tekee hänet äkkiä noin itsepäiseksi?" sanoi Helmina kääntyen harmistuneena Klaraan. "Kenties hän on väsynyt", vastasi toinen, "ja viidakkotie on kaiketikin melkoista pitempi". "Mitä vielä, hänhän juoksee kuin kauris", huudahti Helmina. "Odotappa vaan, itsepintainen poika, näytämmepä kuka tässä määrää."
Hän kääntyi jälleen pojan puoleen: "Saatatko meidät viidakon läpi vai etkö, Peppino?" "Toinen tie on paljoa kauniimpi, ja aasit kulkevat varmemmin sitä", vastasi Peppino. "Varmemmin, sinä itsepäinen! Nämä aasit kulkevat niin verkalleen ja varmasti, ettei niitä tarvitse pelätä vaarallisimmallakaan paikalla. Saatatko meidät viidakon läpi vai etkö?"
"Viidakko on usein kostea ja aasit saattavat liukastua", oli Peppinon vastaus, mutta hän ei katsonut, kuten ennen, kirkkain silmin suoraan eteensä, vaan loi katseensa alas ja puhui oudolla, valittavalla äänellä. "Minä en ymmärrä mikä hänen on", huusi Helmina harmistuneena. "Kuule nyt, Peppino, sen sanon sinulle varmasti: tämän viidakon läpi ratsastamme kotiin, se on päätetty. Hyvä on, jos tulet mukaan, mutta jollet, niin kuljemme yksin. Me osaamme kyllä, ainahan sitäpaitsi tapaa jonkun, jolta voi kysyä. Mutta sen sanon sinulle, etten olisi uskonut sinua noin itsepäiseksi. Minulla oli niin hyvä luottamus sinuun, että valitsin ennen kaikkia sinut oppaakseni, ja nyt palkitset luottamukseni tuolla tavalla. Siinä et tee kauniisti, Peppino."